Lintsari ja repaleet

oksat

Lukujärjestyksestä ei ole paljoa iloa, jos sitä ei noudata. Sen sijaan, että olisin suunnitelmaa noudattaen soittanut tänään tukun puheluita ja purkanut yhden haastattelun, lähetin pari sähköpostia, googlasin taustatietoja ja kirjoitin pokkaria. Kävin myös kuntoilemassa ja valmistin lounasta itselleni ja etätyöpäivää viettäneelle puolisolle. Niihinkin hupeni aika iso osa työpäivästä, mutta täytyy ajatella, että joskus näinkin. Esimerkiksi ensi maanantaille olen buukannut jo kolme juttukeikkaa, ja neljäs on varmistamatta. Päivästä tulee kaikkine siirtymisineen pitkä, mutta toivottavasti myös tuloksekas.

Pokkarin luku 4/10 jäi vain pientä viimeistelyä vaille, joten tarina on hyvässä vauhdissa. Tähän asti on ollut hyvin selvää, miten juoni etenee, mutta nyt pitää ehkä ottaa pieni tuumaustauko, sillä seuraavien lukujen suunnitelmat ovat hataria. Onko juoneen väännettävä pari mutkaa lisää, se on otettava mietinnän alle.

Huomenna on sitten pakko ottaa itseään niskasta kiinni ja viimeistellä nettisivuprojektin tekstit. En halua roikottaa hommaa enää yhtään enempää, vaikka toisaalta – mitäs minä sitten teen? Siis sitten kun asiakaslehtikin on kuukauden päästä paketissa ja pokkari palautettu?
Kalenterissani ei ole mitään, ei kerrassaan ainuttakaan deadlinea syyskuun jälkeen. Oletan, että teen jälleen kevättalvella seuraavan asiakaslehden numeron, mutta siinäpä se. Pyörittelenkö peukaloitani neljä kuukautta?
Kyllä minua jo pikkuisen hyytää, vaikka olenkin haaveillut, että pyhitän lokakuun omille keskeneräisille projekteilleni, kuten nuortenkirjalleni. Sellaisilla ei vain makseta yhtään ainutta laskua.
Viime viikolla hain viime hetkellä taas yhtä päivätyötäkin (erittäin surkeasti palkattua sellaista) vaikken ollut lainkaan varma, haluaisinko edes saada sen. Haastattelukutsun pitäisi saapua tällä viikolla, ei ole toistaiseksi tullut. Olen samaan aikaan helpottunut ja pettynyt.
Yritän katsoa eteenpäin luottavaisesti, mutta tällä hetkellä näkymä on, no, ei nyt synkkä, mutta jotain epämääräistä repaletta, josta ei oikein ota selvää. Kuin suhruinen kartta ilman paikkojen nimiä, vaikea tietää, mistä kannattaisi kääntyä.
Kummasti rauhoittaisi, jos pankkitilille saisi taas kasvatettua pienen puskurin.

Näin aihepiiriin liittyvän painajaisunenkin pari yötä sitten: olin saanut verovirastosta monta paksua kirjettä, joissa tivattiin, olinko jättänyt töistäni veroja maksamatta, ja uhattiin hirveillä rikemaksuilla. Verottaja epäili moista, koska ilmoittamani tulot olivat niin vähäisiä, ettei niillä voinut kukaan tulla toimeen… Hah. Erääseen kirjeeseen verovirkailija oli mielipiteenään kirjannut, ettei näytelmien ja romanttisten tarinoiden kyhääminen toki mitään kunnon työtä ollutkaan, mutta että verot pitäisi silti muistaa maksaa. Että semmoista. (Oikeasti olen kyllä maksanutkin.)

Mainokset

Kuin itseään haastattelisi

rata.jpgEilinen päivä kului pääosin julkisessa liikenteessä: kaksi reissua paikallisliikenteen bussissa, yksi pitkän matkan bussissa, yksi metrossa ja yksi junassa. Siinä välissä noin tunnin kestänyt haastattelu ja valokuvaus. Noiden pitempien matkojen aikana toki pystyi tekemään vähän töitäkin – lukemaan tausta-aineistoja ja laatimaan haastattelukysymyksiä – mutta eihän tuollainen päivä kovin tehokkaalta työnteolta tuntunut.
Tuntemus johtuu ehkä hiukan siitäkin, että haastateltava oli hienoinen pettymys. Hän oli mukava ja älykäs ihminen, mutta odotukseni taisivat olla liian korkealla. Taisin kuvitella, että hän on niitä ihmisiä, joiden karisma lyö melkein kanveesiin. Ja sitten hän olikin sellainen, no, ihan kiva ja tavallinen ja selvästi epävarmemman oloinen ihminen kuin odotin. Vähän kuin minä itse, hah.
Haastattelumateriaalista tuli sellaista tasaista ja aika ennalta-arvattavaa kamaa, josta ei erottunut suuria aallonharjoja. Joskus tietää jo heti nauhurin suljettuaan, mistä kohdasta ottaa nostot ingressiin ja väliotsikoihin. Nyt en tiedä. Toivottavasti viisastun, kun olen purkanut nauhoituksen.

Tänään puolestaan hyppäsin polkupyörän selkään melkein heti vietyäni lapsen päiväkotiin ja ajoin kilometrin päähän kahvilaan palaveriin. Mitä luksusta! Nopea, tehokas kokous, hyvää kahvia ja muutamassa minuutissa takaisin kotiin. Olisipa näitä enemmän.
Onneksi seuraava pitkä reissu on vasta ensi viikolla. Silloin jumitan taas viidettä tuntia autonratissa ja okei, ihailen kauniita maisemiakin, mutta välillä tuntuu, että kuusten latvojen ohella ohi vilisee myös elämä.
Yksi muokkauskierros siis tarvitaan vielä nettisivuteksteille, sitä tuo palaveri koski. Toivottavasti enää yksi, koska muut hommat ovat jo puskemassa työpöydälleni ahtojään tavoin. Pitäisi soittaa aika monelle ihmiselle, sopia haastatteluaikoja, haastatella puhelimitse, purkaa kuvia kamerasta, litteroida haastatteluja jne. Olo on hiukan typertynyt: mihin tarttuisin ensin? Täytyy taas laatia lukujärjestys loppuviikoksi.

Sain niellä rakkautta

Pokkari lähti eilen ihan mukavaan lentoon. Jos olen yhtään järkevä, en ota syyskuulle enää muita töitä, vaan teen asiakaslehden ja pokkarin rinnakkain. Ne lomittuvat hommina mukavasti: toisessa on välillä odottelua, kun muut tarkistavat tai kommentoivat tekstejä, toista voi työstää koska tahansa. Tyhjäkäyntiä ei pitäisi tulla.

Tämä seesteinen tilanne tietysti edellyttää sitä, että saan koko kesän vanuneen nettisivuprojektin pois käsistäni. Kuvittelin, että se olisi tapahtunut näinä päivinä, mutta eipäs se niin onnistunutkaan. Eilen pamahti meiliin palaveripyyntö: asiakas ei ole tyytyväinen tekstien laatuun ja haluaa käydä ne vielä yhdessä läpi. Siis nyt, kun kauhean jahtaamisen jälkeen olen saanut jotakuinkin kaikki haastateltavat hyväksymään ne!
Näen edessäni loputonta vatkaamista ja hikistä hinkkaamista, ja minua hiukan huimaa. En ole enää vähään aikaan uskaltanut laskea projektiin käyttämiäni tunteja. Kustannusarvio meni varmasti aika lailla metsään, eikä minun luonteellani aleta pyytää lisää rahaa.
Elämä on jne. Taidan tänään laittaa pitkästä aikaa hakemuksen sisään yhteen päivätyöhön…

Ettei menisi ihan valitukseksi kerrottakoon, että kesäteatterinäytelmäni esitykset ovat nyt ohi, ja minut on kehuttu ihan kuplille tuttujen ja tuntemattomien toimesta. Kuuntelin viime viikon työreissulla autossa Kerkko Koskisen Kollektiivin levyä, ja kun siinä laulettiin Anni Sinnemäen sanoin, miten he saivat niellä rakkautta ja nauttia väkijoukon suosionosoituksista, ajattelin itseäni. Minulle on osoittanut suosiotaan aika paljon pienempi joukko kuin Ultra Bralle, mutta juuri tuoltahan se kehuminen on tuntunut – että saa nielaista sisälleen jotain kaunista ja lämmintä ja ihanaa, josta ei ole aivan varma, onko ansainnut sen.
Niin, ja tuon menestyksen innoittamana ilmoittauduin kurssille, jossa tehdään lastenteatteria. Näin siitäkin huolimatta, että viime kevään kurssini meni aivan mönkään, kun en ehtinyt tehdä kotitehtäviä enkä mennä paikalle kuin muutaman hassun kerran. Nyt skarppaan. Kuusi kertaa, pystyn järjestämään ne, pystynpystynpystyn.

…ellei mies nimeä

Okei, Lääkäri-pokkarin alustava synopsis on edessäni. Sanon alustava, koska se on toistaiseksi hyvin niukka. Henkilöitä on vasta neljä: pääpari, naispäähenkilön entinen koulutoveri ja miespäähenkilön veli. Näin vähällä ei pitkälle pötkitä, joten on lavennettava parin lauseen mittaisia lukukohtaisia juonikuvauksia ja mietittävä, minkälaisia henkilöitä tarvitsen tämän tarinan kuljetukseen.
Tarkoituksena on tässä pokkarissa käsitellä mm. masennusta, joten kaiken tummissa vesissä kahlaamisen vastapainoksi tarvitaan erityisen ihana rakkaustarina. Tämä taas kysyy erityisen ihanaa sankaria. Tällä hetkellä näyttää siltä, että hänen nimensä on Mikael Mäkinurmi (jep, keksitty sukunimi jälleen kerran).
Muistaakseni minulla ei ole vielä koskaan ollut Mikael-nimistä päähenkilöä pokkarissa. Voin olla väärässäkin. Sen muistan, että minulla on ollut ainakin Janne, Jori, Tuomas, Jerri, Eero, Aaro, Mikko, Aarni, Kaarle, Sampo, Lari, Henrik, Oskari, Samuel, Samuli, Aleksi, Lauri, Antti, Juho, Joona ja kenties myös Niko… Joo, onhan noita ollut, joten saattaapa Mikaelkin olla jo kertaalleen käytetty 😊
Mikä sitten tekee tästä uudesta Mikaelista niin ihanan, se ei ole vielä aivan selvää. Ehkä hän on hiukan Tommi Korpelan näköinen ja oloinen mies, tumma ja totinen, mutta myös lämminsydäminen? Ehkä hiukan iloton, koska huoli läheisen ihmisen hyvinvoinnista on syönyt häntä? Rakkaushan sen ilon sitten elämään palauttaa, kuinkas muutenkaan.

Eespäin, ainakin askel

Asiakaslehteen haastateltavien tarkka määrä ei ole aivan vielä selvillä, se on 6-8. Ensimmäinen keikka on joka tapauksessa hoidettu juuri äsken, ja se meni mukavasti. Nauhurin patterit tosin olivat lopussa, joten ”sain” tehdä muistiinpanot käsipelillä. Siinä ei sinänsä olisi vikaa, mutta suorien sitaattien tarkkuus voi kärsiä. Onneksi aikataulu kestää sen, että haastateltava itse tarkistaa valmiin tekstin.
Olin saanut juttuun aika väljän briiffin, ja aukeaman sisältöä suunnitellessani tunsin suorastaan innostusta ja työn iloa. Mitä haluan kertoa ja miksi, mitä kerron sanoin ja mitä kuvituksella – ainakin tässä kohtaa näyttää, että saan päättää siitä kaikesta aika itsenäisesti. Se on mukavaa ja motivoivaa, varsinkin kun aihe on ihan kohtuullisen mielenkiintoinen.

Kaikkea muuta on nyt tullut väliin, mutta huomenna annan itselleni luvan iskeä uuden pokkaritekstin kimppuun. Heti aamulla!

Halpenee, halpenee

Viikonloppuna jos joskus olisi kannattanut pysyä poissa somesta, Turun takia. Ihmiset ovat vihaisia ja pelkäävät. He ovat sitä mieltä, että tuollaisiin hirvittäviin tekoihin kykeneviä ihmisiä ei saa päästää Suomeen.
Kannatetaan. Minäkään en halua tänne yhtään ainutta terroristia tai muutakaan rikollista ja mielelläni heittäisin ulos maasta nekin rikolliset, jotka ovat rajojen yli jo tulleet. Siihen asti olen samaa mieltä someraivoajien kanssa.
Sitten alkaakin loppumaton suo. Jonkun viisaan kun pitäisi keksiä, miten ne terroristit ja muut pahikset erotetaan jo rajalla niistä ihmisistä, jotka pakenevat henkensä kaupalla, ovat oikeasti turvapaikan tarpeessa ja valmiita elämään maassamme ihmisten tavalla. Sinisilmäinen suvakkiämmä (sitä yhtä porukkaa lainatakseni) kun olen, niin uskon sellaisiakin olevan tulijoiden joukossa paljon. En myöskään osaa laittaa hintalappua sille, paljonko turvapaikanhakijoiden ylöspitoon voidaan veronmaksajien rahaa käyttää.
Paljonko maksaisin siitä, että voisin pelastaa ihmiselämän? Jonkun, joka on minulle maailman tärkein, oman läheiseni? Kaiken tietysti, vaikka kaikki maailman rahat, jos olisi minun vallassani ne antaa.
Onko jonkun toisen henki sitten halvempi? Ilmeisesti. Paljonko suomalainen on valmis maksamaan oman naapurinsa hengestä? Entä tuntemattoman suomalaisen?
Tai ruotsalaisen?
Kreikkalaisen?
Irakilaisen?
Halpeneeko koko ajan? Miksi?

Ja sitten karistan nämä mietteet hetkeksi niskastani ja ryhdyn töihin. Tänään pari lyhyempää tekstiä matkaan, huomenna on ensimmäinen asiakaslehden juttukeikka.

Kauniiseen käteen

Eilinen päivä meni vähän haahuillessa, tai siltä tuntuu, kun tekstiä ei juuri syntynyt. No, kaikkea tekemistään ei voi mitata sanamäärissä.
Asiakaslehtiprojekti on hyvässä vauhdissa: Kansijuttuun löytyi haastateltava, jonka tapaamista odotan innolla. Toinenkin pitemmän jutun haastattelu on jo buukattu.
Hiukan tekee mieli vielä viitata tuohon tapaukseen, josta eilen bloggasin ja todeta, että toimittajan näkökulmasta on kahdenlaisia julkkishaastateltavia: niitä, jotka ovat oikeasti tärkeitä – heidän kanssaan asiat sujuvat lähes poikkeuksetta hyvin, koska he ovat ammattilaisia, joille aika on kallista – ja sitten niitä, jotka leikkivät tärkeitä, ja siihen leikkiin kuuluu joskus rasittavaa säätämistä.
Muutama vuosi sitten olin mukana tekemässä tasavallan presidentin tv-haastattelua. Hän oli todella kohtelias, välitön ja tärkeilemätön, pyysi jopa anteeksi vaivaisen parin minuutin myöhästymistään. Samaan sarjaan meni eräs tunnettu suurlähettiläs.
Vaikka asiakas toivoi ensisijaisesti tuon kieltäytyneen tyypin haastattelua, olen nyt tosi tyytyväinen siitä, että tämä meni näin. Tokkopa olisin osannut ottaa kyseisestä henkilöstä edes sellaista kuvaa, jonka hän olisi hyväksynyt lehden kanteen. Hän kun on jo vuosikausia surrut julkisesti silmäpussejaan, ja ihan hiljattain luin jutun, jossa hän jakelee kauneusvinkkejään, joiden avulla pysyy ihmeellisen nuorekkaana. Haastatteluun lupautunut tyyppi puolestaan on keskittynyt elämässään ihan muihin asioihin kuin ulkonäkönsä puunaamiseen, joten on tuskin niin tarkka kuvastakaan. Näin ainakin toivon.

Tässä kohtaa näyttää petollisen hyvältä, siltä, että lehti täyttyy helposti. Mikähän mahtaa olla todellisuus, se selviää kuukauden sisällä. Lentävän lähdön jälkeen on täysin mahdollista ja jopa todennäköistä, että meno vielä hyytyy. Katsotaan.

Yhdeltä yhteistyökumppanilta eli mainostoimistolta tipahteli myös viestiä, pieni projekti mietittäväksi. Työt tulevat ryppäissä, se on vanha totuus. Juuri nyt olen oikein iloinen kaikista uusista hommista, lompakko kun edelleen vuotaa.
Annan itselleni luvan syventyä tähän uuteen juttuun, jahka olen saanut viimeisen nettisivuhaastattelun kirjoitettua ja lähetettyä asiakkaalle. Jostain syystä aloittaminen tökkii. Varmaan siksi, että tässä tapauksessa asiaa on tiivistettäväksi paljon, ja se tuppaa olemaan työlästä hommaa, kun teksti on samalla pidettävä lukijaystävällisenä.
Ja sitten lusikoimaan.

Kone yskii köh

Kahden reissupäivän jäljiltä on hiukan käynnistysvaikeuksia. Päivän tavoitteena on kirjoittaa ja lähettää tarkistettavaksi nettisivuprojektin viimeinen haastattelu, kontaktoida muutamaa ihmistä asiakaslehden tiimoilta sekä mahdollisesti aloitella

IMG_5303

Auton ikkunasta voi nähdä esimerkiksi sen, miltä hyppyrimäet näyttävät kesällä.

pokkaria.
Tähän mennessä olen vain vienyt lapsen päiväkotiin ja käynyt siivoamassa auton, joka oli viimeaikaisten reissujen jäljiltä hurjassa kunnossa. Peräkontti oli täynnä sekalaista kampetta, ja lattioilla ajelehti kaikenlaista eväskäärettä ja jämää.
Yritän olla ajattelematta, että ensi viikolla todennäköisesti (ja toivottavasti) tulee taas ajelua, kun lähden tekemään lehtijuttuja. Nyt on ajokiintiö niin täynnä.
Vaikka maisemat olisivat kuinka nätit, niin raja tuli vastaan. Eilen kotiin laahusti ryytynyt raato, jonka kaasujalan polvea jomotti. Osansa oli varmaan silläkin, että puhelin kadotti gps-yhteyden ihan totaalisesti, ei auttanut uudelleenkäynnistys ei mikään, ja vieraaseen maalaiskylään kun olin ajamassa, niin harhailuksihan se meni ilman navigaattoria.
Erinäisiä lenkkejä tuli kierreltyä ja useampia u-käännöksiä kiroilun kera. Tihrustin karttoja kännykästä ja totesin, että niissä esiintyvät paikannimet harvoin vastaavat teiden varsilla olevia kylttejä. Paperinen tiekartta menee hankintaan.
Perillä olin pikantisti puoli tuntia myöhässä, kyllä hävetti. Vastaanotto oli silti sydämellinen. Onneksi ihmiset ovat pääsääntöisesti juuri tuollaisia, fiksuja ja ymmärtäväisiä.

Ehkä aloitan asiakaslehdestä laittamalla pari meiliä matkaan. Pari ihmistä jo ehti vastata tiedusteluihini.
Kansijutuksi kaavailtu haastateltavakin vastasi ja ryhtyi leikkimään tärkeää. Minulla oli erään aiemman jutun tiimoilta hänen sähköpostiosoitteensa, joten laitoin meilin siihen. Hän vastasi välittävänsä haastattelupyynnön kustantamoon, joka on julkaissut hänen tietokirjansa, koska siellä hoidetaan hänen haastattelupyyntöjään tällä hetkellä. Jaaha. Minun teki mieleni huomauttaa että a) haastattelun aihe ei ole se sinun kirjasi, toki se voidaan siinä mainita ja b) minun kokemukseni mukaan suuryritysten toimaritkin hallinnoivat itse kalenteriaan tämän tyyppisissä tapauksissa, joissa he eivät ole ensisijaisesti edustamansa yrityksen asialla. Miten se ei onnistu sinulta?
No, nyt sitten odotellaan, mitä kustantamo mahtaa vastata. Varmaankin jotain sellaista, että he välittävät pyynnön edelleen haastateltavalle, joka katsoo kalenteriaan, että ehtiikö…

Koska minunkin täytyy tänään jotain ehtiä, ei auta kuin pakkokäynnistää sanasorvi.

PS Juuri kilahti meiliä kustantamosta: yhteyshenkilö kertoo, että haastateltavaksi kaavailtu kiittää pyynnöstä mutta ”joutuu jättämään tämän haastattelun.” Nyt kyllä hiukan naurattaa – tyyppi ei siis voinut kirjoittaa tuota suoraan minulle, vaan vastasi viestiini kuten kerroin ja lähetti sen eteenpäin, jotta kustantamon edustaja voisi sitten kirjoittaa ei kiitos -viestin minulle. Ja tämä ihminen julkaisee oppaita ajankäytöstä! En ole lukenut niitä, mutta kuvittelin, että opusten ydinviesti on jotain muuta kuin ”tuhlaa omaasi ja muiden aikaa, jotta näyttäisit tärkeältä ja kiireiseltä”. No. Tämä tarkoittaa, että kontaktoin kakkosvaihtoehtoa, joka minusta oli alun perinkin mielenkiintoisempi henkilö. Peukut pystyyn!

Ja taas kääritään hihat

Kaikki okei. Niin kai pitää sanoa. Takana melkein viisi tuntia autoilua ja kaksi palaveria, pitkä ja lyhyt, jotka molemmat sujuivat hyvässä hengessä. Olin turhaan jännittänyt henkiin kansi.jpgjälkimmäistä neuvonpitoa kuvitellen, että työni aikatauluun ollaan tyytymättömiä, mutta mistään sellaisesta ei ollut viitettä.
Jos ei mitään kummaa tapahdu, saadaan homma maaliin muutaman päivän sisällä, ja siihen ovat kaikki tyytyväisiä.

Asiakaslehden juttuaiheistakin löytyi yksimielisyys. Laitoin juuri äsken ensimmäisen haastattelupyynnön matkaan. Lehti kasataan seuraavan kuukauden aikana, joten hihat on käärittävä heti.

Ensin kuitenkin vielä yksi reissupäivä nettisivuprojektiin liittyen. Auton pitää jälleen olla liikkeellä ennen seitsemää. Jospa ottaisin termosmukiin kahvia. Tänään en ottanut, ja saatoin olla henkiin takakansi.jpgpuoliksi nukuksissa, kun kaupungista ulos päästyäni taivastelin sumun vuoksi heikkoa näkyvyyttä aikani, ennen kuin tajusin, että minulla oli aurinkolasit päässäni… Vinkki: arskat ja usva ovat huono yhdistelmä, jos on tarkoitus nähdä jotain.

Uusi pokkarikin tipahti postiluukusta. Se on hyvä.
Ei mulla muuta.

Vaikeneminen on kultaa…?

Tulikohan eilisestä postauksesta sellainen vaikutelma, etten ole mielestäni saanut tarpeeksi kehuja? Se ei ole totta, olen saanut roppakaupalla kiitoksia, onnitteluja ja halauksia, suoranaista hehkutustakin. Sen takia kai tuollaiset väheksymiset pomppaavat esiin kuin kuiva karahka hunajapurkista.
En ole vielä päättänyt, vastaanko kyseiseen sähköpostiin jotakin. Mitä tuollaiseen voisi vastata? ”Kiitos kehuista! Eikun sori, sinähän kehuitkin kaikkia muita paitsi minua”. Ehkä hyytävä hiljaisuus sopii paremmin tyyliini. Eipähän tule sanottua sellaista, jota katuisi, kun ei sano mitään.
Ensi-illassa mainitsin parille muulle työryhmän jäsenelle, ettei minua noteerattu tuon tyypin lähettämässä meilissä ollenkaan. Aijaa, he mutisivat. Ehkä lausumani kulkee heidän kauttaan hänen korviinsa. Henkeäni pidätellen en odottele, että sillä olisi mitään seurauksia. Yritän vain unohtaa koko ihmisen. Tuskinpa koskaan enää tulee eteen sellaista tilannetta, että minun pitäisi yrittää tehdä hänen kanssaan yhteistyötä. Toivottavasti ei.
Hänellä oli nopea, joissakin asioissa lähes briljantti järjenjuoksu, ja muutamat hänen muutosehdotuksistaan olivat oikein oivaltavia. Kokemus vain on opettanut, että vastaavilla lahjoilla siunattuja ihmisiä on muitakin, myös sellaisia, joiden kanssa on mukavampi työskennellä. Jos pystyn valitsemaan, jätän moiset itsekeskeiset narisijat väliin.

Kiireinen päivä odottaa huomenna. Pitkä viikonloppu oli kuin pieni jatkoaika kesälomalle, nyt tehdään Töitä. Voi kun nyt vain löytyisi yhteinen sävel toimeksiantajan kanssa, silloin ei haittaa kireäkään aikataulu. Hapannaamojen kanssa operoiminen kiireessä on silkkaa surkeutta.