Ei ole helppoa olla hauska

Olikos se tänä aamuna, kun piti jotain motivaatiota kaivaa opiskelutehtäviin? Ei, ei ole näkynyt vilaustakaan, ei viiksikarvaakaan. Eikä minkäänlaista hajua, mistä kohtaa kannattaisi kuopaista. Antaa siis olla. Ensi viikolla uusi yritys.

Teen töitä, kirjoitan. Eilen syntyi synopsis Lääkäri-pokkariin, ja hioin vähän sitä lasten stand up -esitystä, jonka viime viikolla roiskaisin koneelle. Jospa tänään uskaltaisin lähettää sen näyttelijälle luettavaksi. Laita rohkeasti tekstiä tulemaan, hän toivoi. Mitä teksteihini tulee, en ole yhtään rohkea. Kaivuhommiksi menee taas. Tyrk-tyrkkäykseksi jyrkänteen reunan yli.

Pokkari jatkuu, jos ei muu. Ja ideoiden myllytys. Yritän miettiä, mitä teemaa voisin lähteä kehittelemään kesäteatterinäytelmäksi. Äsken pikaluin inspiraatioksi jonkin varhaisen version viimeksi esitetystä näytelmästäni. Ikään kuin vahvistukseksi itselleni siitä, että osaan kirjoittaa hauskaa draamaa. Valmis esitys olikin mielestäni tosi hauska, mutta käsikirjoitus — ainakin tuo luonnos — oli kömpelömpi kuin muistinkaan.
Noh, kaiketi hyvä, jos osaan nyt paremmin kuin silloin. Osaanko? Nyt tulee sellainen olo, että kesäteatteritekstin luonnos olisi hyvä saada kasaan mahdollisimman nopeasti, jotta sillä olisi monta kuukautta aikaa hautua. Katse kirkastuisi näkemään, mistä kohtaa pitää karsia ja minne kasvattaa lisää.

Komedia on vaikea laji. Se tuli todistettua eilenkin, kun katsoimme siipan kanssa ensimmäisen osan Miracle Workers -sarjasta. Kumpaakaan ei naurattanut kertaakaan. Jossain tökki, me mietimme. Ikään kuin kaikki osaset olisivat olleet kohdillaan — paperilla hauska käsis, taitavat näyttelijät ja hieno lavastus — mutta joku olisi unohtanut kytkeä vekottimeen virrat. Sarjaan sopivaa kielikuvaa käyttääkseni sielu puuttui. 

Osan päivästä voisin pyhittää myös opaskirjaprojektilleni. Eilen meilasin kyselyn toivottavasti tärkeimmälle yhteistyökumppanilleni. Hän ei ole vielä vastannut. Hänellä on tietoa ja kontakteja, joita tarvitsisin sisällön luomisessa. Hän on myös se, joka voisi ottaa kantaa kokonaisuuteen, olla projektin isähahmo ja mentori. Siis jos haluaa ja ehtii ja kokee, että tämä on vaivan arvoista.
Kyllä, minua vähän jännittää.

Perunakuopassa

rentukatÖisen sateen jäljiltä ulkona on raikasta ja vihreää. Sinne tekee taas mieli, vaikka taivas on harmaa, ja ehkä voin mennäkin. Pahin kiire, toisin sanoen uutiskirjeen jutut, on hoidettu. Nyt sitten täytyy päättää marssijärjestys muille hommille. 

Eilen sain palaverin jälkeen materiaalipaketin historiikkia varten. Se sisältää liudan haastateltavien yhteystietoja. Olosuhteiden pakosta haastattelut tehdään luultavasti kaikki puhelimitse. Se tietysti säästää aikaa, mutta väistämättä näkyy jotenkin lopputuloksen laadussa.
Puhelimessa monet ihmiset ovat ilmaisultaan erilaisia kuin kasvokkain. He ovat niukempia ja tehokkaita. He eivät polveile eivätkä pysähtele miettimään ja muistelemaan. Eikä — varsinkaan ennalta tuntemattoman ihmisen ollessa kyseessä  — heidän kanssaan pysty rakentamaan samanlaista luottamuksellista ilmapiiriä. Puhelimessa ei näe ystävällistä hymyä, ei yhteisymmärrystä viestiviä katseita.
Mutta näillä mennään. Toivon mukaan saisin useamman haastattelun tehtyä ensi viikolla. Kokonaan valmista pitää olla syksyllä, mutta tätä hommaa pitäisi tehdä pitkällä aikajänteellä. Tämä julkaisu arkistoidaan merkittävänä virstanpylväänä. Siitä pitää tulla laadukas.

Opiskelutehtäviä minä taas välttelen kuin koronaa. En kerta kaikkiaan saa itsestäni irti, että tarttuisin toimeen, ja mitä kauemmin siinä menee, sitä haaleammiksi käyvät mielikuvat siitä, miten ajattelin tehtävät toteuttaa ja mitä ohjeita olen niitä varten saanut. Oijoi.
Lisäksi takaraivossa kummittelee viekoitteleva ”entäs sitten, vaikken saakaan niitä tehtyä”, sillä onhan se totta, että tämä juttu oli vain minua itseäni varten, oman ammattitaitoni kehittämistä. Kukaan ei tule moittimaan, vaikka luovuttaisin. Keskeneräinen lopputyö, jota tein eräälle tutulle yritykselle, ei firman edustajia ole juuri kiinnostanut, heillä on ollut omat kiireensä. Joten en tunne heitäkään kohtaan mitään velvollisuutta. Jos lopputyö jää tekemättä ja palauttamatta, niin sitten se jää.
Vielä en ole lopullisesti luovuttanut. Yritän huomisaamuna kiskoa itseni ylös henkisestä perunakuopasta ja löytää sisältäni motivaatiota lyhyemmän tehtävän tekemiseen. Katsotaan, miten käy.

Ruuhkaa pukkaa

IMG_9537

Näissä maisemissa eilen. Istuin ja söin mansikoita, vaikka olisin voinut tehdä töitäkin.

Voi kamala minua. Lähdin eilen kesken päivän kauppaan ostamaan retkieväitä ja sen jälkeen valmistelemaan niitä. Lähdin, vaikka toinen uutiskirjeen jutuista on edelleen levällään. Lähdin, koska tämä kesä on niin kaunis.
Ja hui apua, nyt minulta jo kysellään, koska ehtisin aloitella sitä pienimuotoista yrityshistoriikkia, jonka lupasin tehdä. Puhelinpalaveri aiheesta iltapäivällä. Siihen mennessä on tosiaankin kasattava toinen uutiskirjejuttu, on ihan pakkopakko. 

Nyt alkaa olla se tilanne, että kesäprojekteja on ruuhkaksi saakka. On tämä historiikki. Ja on se kirjaprojekti, johon sain apurahan. Yksi pokkarikin pitäisi. Näytelmiä toivotaan. Opiskelutehtävät odottavat yhä.

Miten tässä näin kävi? Ihan vähän aikaa sitten selailin kalenteriani ja ajattelin, että onpa tyhjää. Ei ole. Täyttä on, ja minä haluaisin vain istua jossain pöpelikössä haistelemassa kukkia. Jotenkin tuo yhtälö pitäisi saada toimimaan. Aloitan tänään ja siirryn iltapäivällä läppärin kanssa pihalle.

Tällä on hepuli

IMG_9491

On jotenkin vaikea istua tässä ja tehdä töitä tietäen, että voisi olla vaikka tuollakin.

Tänään pitää saada valmiiksi uutiskirjeen jutut. Molemmat. Toisen haastattelu on purettu, toisen jutun päätin lyhyen harkinnan jälkeen tehdä ilman haastattelua. Olen valinnut niihin arkistoistani kuvia, mutta muuten kaikki on levällään.

Lähdin kesken päivän hakemaan kerrostalon yhteispihaan kesäkukkia, ja hommaan meni kauemmin kuin oletin. No okei, kyllä minä lorvinkin: mm. googlasin sopivia kumiveneitä perheen kesäretkiä varten. Minulle on tullut päähänpinttymä turvallisesta mutta kompaktista kumiveneestä, joka kulkisi auton peräkontissa ja jonka voisi sieltä napata kesäreissuilla käyttöön aina nähdessään jonkin joen tai järven, jonka ympäristöä olisi kiva tutkia vesiltä käsin. Olen monta vuotta haaveillut melontaharrastuksen aloittamisesta. Tämä olisi jonkinlainen kevytversio siitä.

Minulla on hepuli, koska kesä saapui jo ja pelkään, että se on taas liian pian ohi.

Minulla on hepuli myös siksi, että toisin kuin ehdin monen kuukauden ajan pelätä, olenkin (luultavasti) terve.

Minulla on hepuli, ja päässäni soi Pyhimyksen ja Saimaan Olen odottanut kärsivällisesti, jossa mm. ihmetellään, miten vähän elämää on elämässä. Minä haluan paljon elämää.

”Elämä 2.0” hoen itselleni, kun jokin alkaa ärsyttää. Ihan totta, minulla on nykyisin sellainen mantra. Minusta tuntuu, että sain uuden mahdollisuuden, ja haluan käyttää sen oikein hyvin. Haluan käyttää sitä mahdollisimman vähän kiukutteluun, vihaamiseen, pikkumaisuuteen, kadehtimiseen ja mitä näitä kuolemansyntejä ja pienempiä paheita nyt onkaan. Haluan päästä yli ja ohi nopeasti kaikesta ikävästä ja juosta kohti aurinkoa. Kesän lapsi mä oon ja sitä rataa.

Nyt kesän lapsi kuitenkin unohtaa villin luonteensa hetkeksi ja ryhtyy kirjoittamaan asiallisia uutiskirjejuttuja.

Tänään kaikki tuntuu hyvältä

IMG_9487

Horisontti ei ollut kai vinossa, vaan minä. Silkasta onnesta.

Minä olen viettänyt aikaa kimaltavan meren äärellä. Olen retkeillyt lapsuuteni maisemissa. Olen kävellyt, juossut ja pyöräillyt auringonpaisteessa, lintujen laulussa, kukkivien pientareiden ja tuoksuvien puiden joukossa. Miten ihanan pitkän viikonlopun vietinkään! Jos ei tällä tankkauksella saa työpöydän äärellä asioita aikaan, niin ei sitten millään.

Töihin siis. Tänään kirjoitan pakinan ja toisen uutiskirjeen jutun, johon on nauhurilla viime viikolla tehty haastattelu. Toinen juttu jää huomiselle.

Mitä muuta? No vaikka sitä, että kirjeenvaihtoni näyttelijän kanssa jatkuu. Suunnitteilla on jo kesäteatterinäytelmäkin. Siis vasta heitetty ajatus ilmaan, mutta minä tietenkin täällä jo revin housujani silkasta riemusta. Tätähän minä olen jo pari vuotta toivonut, mahdollisuutta kirjoittaa lisää näytelmiä! 

Olen myös saanut haltuuni ne yllättäen löytyneet muistiinpanot: kansiollisen tiheästi käsin kirjoitettuja paperiarkkeja. Ensi vilkaisulla näyttäisi, että siinä on jo julkaistun kirjan käsikirjoitus (sanan alkuperäisessä merkityksessä), eikä mitään muuta. Mukana on kuitenkin myös nippu konekirjoitusliuskoja, jotka ovat erään toisen ihmisen (ei sukulaiseni) kirjoittamia. Niissä voi olla jotain ekstraa.
Joka tapauksessa mielessä elää vahvana ajatus näytelmätekstistä näihinkin liittyen. Se vain ei olisi mitään kepeää kesäteatterikamaa, vaan ihan toista äärilaitaa. 

Nyt minä jo välttelen töiden aloittamista, mutta vielä mainostan, miten iloinen olen kirjastojen avautumisesta. Olen varannut jo kassikaupalla lukemista lapsellekin.
Palautin Hassan Blasimin Allah99-romaanin. Tai oliko se nyt romaani, en tiedä. Aioin monta kertaa laittaa tänne siitä siteerauksia, mutta kaiken kiireen keskellä se jäi. Enkä loppujen lopuksi tiedä, mitä kohtaa olisin siteerannut, koska hyviä vaihtoehtoja oli niin paljon. Tyydyn siis vain toteamaan, että lukekaa tuo kirja, jos ette vielä ole. Ymmärrätte taas vähän enemmän. Niin kävi ainakin minulle. Lukukokemus ei ollut helppo, se oli välillä kovinkin mutkikas ja ärsyttävä, mutta kokonaisuus jäi kuitenkin hyvin vahvasti plussalle.

Stand uppia lapsille

IMG_9420

Franzenin torppa.

En ole varsinaisesti laiskotellut, mutta mitään kovin kummoista en ole tällä viikolla saanut aikaan. Veroilmoituksen tein ja palautin jo maanantaina. Muistanpa vielä sellaisen ajan, että tahkosin sitä kasaan kaksi työpäivää. Ensin etsin ja järjestelin kasan paperilaskuja ja kuitteja. Sitten kävin läpi ne ja tiliotteet ja ynnäsin pääomatulot ja vähennykset eri momenteille. Sitten tarkistuslaskenta. Ja kaiken kirjaaminen paperiseen veroilmoitukseen.
Sähköinen aika on muuttanut kaiken. Tiliotteiden läpikäyminen verkossa riitti. Ynnääminen piti toki edelleen tehdä, mutta tietojen vieminen sähköiseen veroilmoitukseen kävi taas kovin vaivattomasti. Kaikki digiajan uudistukset eivät toimi, mutta verottajalle kaunis kiitos. Minulta jäi taas vuodattamatta aika monta tuskanhikipisaraa.

Säästyi aikaakin niin, että ehdin käydä pyöräilemässä. Kävin katsomassa Franzenin torppaa, joka sijaitsee Helsingin Tapanilassa junaradan kupeessa. Hesarin parikymmentä vuotta vanhan jutun mukaan Aleksis Kivi majaili siellä vuonna 1870 ja kirjoitti Margareta-näytelmäänsä. Lainaus Marko Mannilan kirjoittamasta jutusta: ”Asuessaan mökissä lyhyen aikaa vuonna 1870 kirjailijan mielenterveys oli jo heikentynyt. Tiilentekijänmäellä sattui historiankirjoihin jäänyt tapaus: Kivi ampui pistoolilla kattoon. Tapausta ei välttämättä pidetä itsemurhayrityksenä, sillä tuohon aikaan alueella kannettiin asetta susien varalta.”
Nyt mäellä kukkivat valkovuokot. Kohta kukkivat kielot. Näkikö, haistoiko Aleksis niitä? Juttu ei kerro, mihin vuodenaikaan hän torpassa asusti. Juhannuksena hän oli ilmeisesti vielä Siuntiossa Charlotta Lönnqvistin luona. Olen lukenut Teemu Keskisarjan Saapasnahkatornin, mutta en enää muista, mitä siinä mahdollisesti kerrottiin Franzenin torpan ajasta. Jotenkin tuli taas surku Aleksis Kiven puolesta, kun siinä auringonpaisteisessa rinteessä seisoskelin (huom. en mennyt pihapiiriin, sillä torpassa ymmärtääkseni asutaan). 

No, tämä tästä tunnelmoinnista. Työasioihin: minulta tilattiin kaksi juttua uutiskirjeeseen. Niitä työstän tänään. Parin tunnin päästä on sovittuna puhelinhaastattelu. Saapa nähdä, mihin malliin jutut tänään ennättävät, tuskin kummatkin valmiiksi saakka. Eli jatkan siitä sitten maanantaina.
Huomenna näet edessä on reissaamista. Lähden lapsen kanssa pariksi päiväksi kyläilemään hänen yhden isovanhempansa luo. Kyllä, riskiryhmäläisestä kyse. Hän on hyvässä kunnossa oleva seitsenkymppinen jääräpää, joka ei ole omaa liikkumistaan rajoittanut mitenkään koronan aikaan. Hänen mielestään me voimme mainiosti tulla.
Kun lähtöpäätös oli tehty, minua alkoi kuitenkin arveluttaa. Meillä ei ole mitään oireita, mutta mitä jos silti viemme taudin hänelle? Olisihan se hirveää. Aion pakata mukaan desinfiointisuihkeita ja sumuttaa niillä hysteerisesti ovenkahvoja, jääkaapinovea, vesihanoja ja ihan kaikkea, mihin me koskemme hänen kotonaan. Tiedä sitten, onko siitä jotain apua, mutta muutakaan toimintatapaa en oikein keksi. 

Mitä muuta? Monologistani kiinnostunut näyttelijä on meilaillut! Hän luki sen nyt uudelleen. On edelleen innostunut. Kysyi lupaa tuunailla sitä suuhunsa sopivaksi. Kehotti tarjoamaan rohkeasti, jos minulla on muita tekstejä, jotka voisivat hänelle sopia. Hän etsii mm. lapsille sopivaa tekstiä.
Minun on pitänyt pari kertaa tarkistaa sähköpostistani, että olen oikeasti saanut häneltä nuo viestit, enkä ole tullut hulluksi ja kuvitellut niitä. Sillä onhan tuo ihminen vähän niin kuin taivaasta tippunut.
Ja yllätys yllätys, eilen alkoi ruuanlaiton lomassa kuin varkain tipahdella läppärille alkua toiseen monologinäytelmään. Vai olisiko se enemmänkin stand up -esitys lapsille. Aineksina joka tapauksessa ne jutut, joilla olen omaa poikaani huvittanut. Hän on niille nauranut. Ei aavistustakaan, naurattaisivatko ne muita lapsia, mutta kirjoitan ja katsotaan, millainen kokonaisuudesta tulisi.

Olenko tehnyt opiskelutehtäviäni? En yhtään. Hävettää. Ensi viikolla on löydettävä jostain motivaatiota siihenkin urakkaan.

Kahdesti yllätetty kirjoittaja

rentukat

Tältä kevät näyttää nyt. Rentukkakuva taitaa olla tässä blogissa jo perinne.

Lauantaina minut yllätettiin kahdesti.
Ensin minulle soitti sukulainen, joka kertoi, että yhteisen jo edesmenneen sukulaisemme jäljiltä talosta, joka myytiin ulkopuoliselle jo vuosia sitten, on löytynyt jostain kätköstä muistiinpanoja. Ne liittyvät ilmeisesti samaan aihepiiriin kuin sukulaiseni kauan sitten julkaisema omakustannekirja. Se sama kirja, jota tuon tuostakin olen käsissäni pyöritellyt ja ajatellut, että tästä haluaisin tehdä näytelmän. Tai kuunnelman. Jotakin.
Yritän hillitä intoani. Yritän valmistautua siihen vaihtoehtoon, että siellä on vain ne muistiinpanot, joiden pohjalta hän kirjansa teki, eikä muuta. Mukava on saada nekin — sillä ne on otettu talteen minua varten! — ja säilyttää jälkipolville hänen käsin kirjoittamansa tekstit.
Kuitenkin kutkuttaa toinenkin vaihtoehto: se, että siellä on jotain aivan uutta materiaalia. Jotain, jota kukaan ei ole vielä päässyt lukemaan. Sillä miksi hän muuten ne olisi niin jemmannut, etteivät talon tyhjentäneet niitä löytäneet?
Tämä mysteeri alkanee selvitä jo viikon päästä, kun toivon mukaan pääsen noutamaan muistiinpanot.

Ja se toinen yllätys, sehän oli melkein yhtä iso. Täällä blogissa minä olen uikuttanut monologinäytelmästäni, jonka suuren inspiraatiopurskeen vallassa toissa talvena kirjoitin ja lähetin kahteen paikkaan tarjolle sillä seurauksella, että kumpikaan taho ei vaivautunut edes kuittaamaan saaneensa tekstin.
Monta kertaa uhosin, että kyllä minä nyt soitan perään ja kysyn. En soittanut. Pysyin hiljaa. Lannistuin ja inhosin sitä, mutta en vain saanut itsestäni muuta irti. Hyväksyin sen ajatuksen, että vastaanottajat ovat lukeneet tekstistä viisi ensimmäistä riviä ja todenneet, että heikolta näyttää ja enpä hukkaa aikaani enempää ja itse asiassa en hukkaa aikaani edes ilmoittamalla tuolle onnettomalle raapustelijalle, että ei kiinnosta. Ajattelin, että ovatpa he töykeitä, mutta kamalan huono tekstini on sitten varmaan ansainnut sen ja voi minua.
No. Lauantaina minulle tulikin sähköpostia, jossa freelancer-teatterintekijä kertoo lukeneensa tekstini noin vuosi sitten ja olevansa mahdollisesti kiinnostunut esittämään sitä. Hän oli silloin mukana harrastajateatterissa, jolle tekstin lähetin.
Hän lukee nyt tekstin uudelleen ja miettii asiaa. Hän vasta miettii, mutta minä olen jo ihan liekeissä. Koska hän tosiaan harkitsee asiaa, näytelmäni ei voikaan olla ihan toivoton, eikä minun tarvitse hävetä sitä. 

Näillä eväillä polkaisen viikon käyntiin. Ei tunnu edes kauhean pahalta aloittaa veroilmoituksen tekoa. No okei, tuntuu, mutta nyt on pakko — viimeinen palautuspäivä on huomenna. Ja sen jälkeen on tehtävä ne roikkuvat opiskeluhommat. Siis kaksin käsin kiinni tervapikariin, hop!

Ruutulippu on taas heilahtanut

Pokkarissa on jo kaikki, siinä on onnellinen loppukin, mutta sen mitasta uupuu kaksi tuhatta sanaa. Se ei ole paljon, ja sen verran saan helposti kasaan tämän päivän aikana. Se on kuitenkin sen verran, että kokonaisuutta on jälleen kerran oikeasti mietittävä. Onko jossain sellainen kohta, jonne muutaman sadan tai yhden tuhannenkin sanan lisäys antaisi tarinaan lisää syvyyttä? Liirumlaarum-vaara vaanii taas. Yksi sivuhenkilö on mielessä, jonka tulevaisuudelle voin määrittää uudet, valoisammat suuntaviivat, mutta se tarkoittaa muutamaa lausetta. Hänellä ei ollut juonessa suurta roolia, joten hänen nostamisensa lopussa esiin olisi juuri sitä keinotekoista jaarittelua, jota en voi sietää.

Mainostoimiston tilaamaa tekstiä korjasin eilen kahdesti. Eikä siinä mitään. Korjaamalla tekstit paranevat. Tulen vain edelleen alakuloiseksi, kun asioin kontaktihenkilön kanssa. Kommunikointi hänen kanssaan takkuilee. Hän yrittää kyllä selittää minulle, mitä tahtoo, mutta tekee sen niin pitkästi ja polveilevasti, että jossain kohtaa putoan kärryiltä.
Hänen edeltäjänsä kanssa tuota ongelmaa harvemmin oli. Hän osasi kiteyttää sen, mitä haki, ja minä ymmärsin sen. Melkein aina ainakin. Mutta hän on poissa, eikä tule takaisin. Tiedän ja muistan sen, mutta en kai edelleenkään hyväksy, koska se ei tunnu reilulta eikä oikealta. Vasta ihan hiljattain poistin hänen numeronsa kännykästäni, reilusti toista vuotta hänen kuolemansa jälkeen.

No niin, valoisampiin asioihin. Vaikka siihen, että tänään pääsen kirjastoon. Ja viikonloppukin taas alkaa. Jos saan pokkarin lähtemään ennen virka-ajan loppua, en tee viikonloppuna lainkaan töitä, enkä edes täytä veroilmoitusta — jätän sen tyylikkäästi viime tippaan, niin kuin tapani on.

Paluu oikeaan arkeen

kirsikkapuita

Kevät on vihreä, se on keltainen ja se on violetti. Rakastan sitä.

No niin. Huh. Paluu normaaliin päiväjärjestykseen, näin voi kai sanoa, sillä saattelin lapsen äsken päiväkotiin jatkamaan eskaria. Minulla on taas vain yksi työ, siltä tuntuu. Ja lapsi itse hyppeli iloisena kuin västäräkki, kun tiesi näkevänsä kavereita.
Eilen puhuimme puolison kanssa siitä, miten lapsi taantui loppua kohti karanteenitaidoissaan: Alkuun hänellä oli ainakin yritystä antaa välillä vanhemmilleen työrauhaa. Viimeisinä päivinä sitä oli laihanlaisesti. Eilenkin hän ravasi lakkaamatta näyttämässä minulle autoja ja legoukkeleita, kertomassa vitsejä ja kyselemässä kaikkea maan ja taivaan väliltä. Vaikka muistutin tekeväni töitä, hän palasi aina viiden minuutin päästä. Ja kun isänsä kaivoi kätköstään hänelle yllätyslahjan, legopaketin, tuli lapsi kokoamaan hökötyksiään oman huoneensa sijaan minun selkäni taakse. Hän oli yksinäinen, hän kaipasi ihmisiä.

Minun hermoni ratisivat liitoksistaan, kun yritin väsätä mainostoimiston tilaamaa hommaa, taivutella oikein taiten kymmentä virkettä, jotka tulevat julkiselle paikalle infotauluun. Halusin niistä mahdollisimman hienot, joten sanoja olisi pitänyt saada rauhassa käännellä ja pyöritellä oikeaan asentoon.
Rauhaa ei ollut eikä tullut, joten lähetin sitten matkaan jonkinlaisen version. Perästä kuulunee.

Lääkäri-pokkarissani, jota siis lisäajalla kirjoitan, on nyt 24 160 sanaa, ja tänään täytyy laittaa pökköä pesään oikein isosti. Muutama langanpää lepattaa vielä irtonaisena, sen pääjuonen ohella siis. Paha on jo saanut palkkansa. Tällä kertaa suorastaan otin häneltä hengen. Tein hänestä kuitenkin sen verran kaamean, että tuskin yksikään lukija suree häntä.

Postiluukusta kolahti valmis Lääkäri-pokkari. Aloin lukea sitä hämmentyneenä. Kirjoitin varapokkarin alkuvuodesta ja nyt tuntuikin, että tämän tekstin kirjoittamisesta on jo aikaa. Tunnistin sen toki omakseni, mutta en aivan hiljattain kirjoitetuksi.
Lueskelin tekstiä ihmeissäni, ja kului hyvä tovi, ennen kuin tajusin kirjoittaneeni alkuvuodesta varapokkariksi Timantin, enkä Lääkäriä. Älä pakene rakkautta on siis viime vuoden satoa. Se on aika rankka, tummasävyinen tarina, totesin lukiessani. Kovia kokenut yksinhuoltaja voittaa kuitenkin itselleen oikein ihanan miehen rakkauden, joten lukija palkitaan.

älä pakene

Toukokuun Lääkäri.

Apuraha!

En ole unissakävellyt unissakirjoittamaan tätä päivitystä, vaan ihan totta: minulle on myönnetty pieni apuraha paikalliselta säätiöltä. Se on tosiaan pieni — tuhat euroa — mutta minun tulotasollani se tarkoittaa, että sen turvin voin pari viikkoa keskittyä kirjaprojektin edistämiseen täysipäiväisesti.

Kyllä, tämä on monella tavalla huimaa. Tämä tarkoittaa mm. sitä, että minun pitää ihan oikeasti tehdä se aikomani kirja, eikä vain haikailla ja aikoa ja suunnitella (mikä on ihan ominta lajiani). Yksin en siihen kykene — tai kykenen, mutta jotta tuotoksesta tulisi paras mahdollinen, tarvitsen yhteistyötä monen tahon kanssa. Heti huomenna syydän matkaan läjän meilejä kulttuurisihteereille, museonjohtajille, kotiseutuyhdistyksille jne.

Kirja tarvitsee myös kuvitusta ja taittajan, ellen sitten toteuta sitä BoD:n kautta ja taita itse. Mieluusti soisin, että joku osaaja sen taittaisi, sillä tulisihan siitä siten paljon kauniimpi. Suvussa — tai oikeastaan puolison suvussa — olisi kaksikin ihmistä, joilta voisin sitä kysyä, mutta ilmaista palvelusta en kummaltakaan kehtaa ruinata. Toisin sanoen taittamista varten tarvitaan budjetti. Sitä kuitenkin mietin vasta lopuksi.

Tämän kesän ajan kerään matskua. Se on kirjattu suunnitelmaan, jonka perusteella minulle apuraha myönnettiin. Kesän aikana jalkaudun kohteisiin, joita on niin paljon, että hiukan huimaa. Karsintaa on tehtävä, se on selvää. Apua siihen tulee toivottavasti noilta mainituilta yhteistyötahoilta.

Meilissä, jossa sain tiedon apurahan myöntämisestä, mainitaan, että voin myöhemmin hakea samalta säätiöltä avustusta myös painokuluihin. Se on mukava tieto, sillä monestakin syystä painattaisin kirjan mieluiten Suomessa. Jos tuon (melkein luvatun, näin tulkitsen) avustuksen myötä hintaero ulkomailla painamiseen katoaa, en mieti kahta kertaa. 

Tänään kirjoitan pakinan ja jatkan pokkaria. Tänään olisi myös verkossa järjestettävä valmistujaistilaisuus, jossa ahkerammat opiskelukaverini esittelevät lopputyönsä. Vielä kuukausi sitten oletin automaattisesti olevani heidän mukanaan. Kyllä se kalkkiviivoilla hyytyminen harmittaa, en yritäkään kieltää.
Heti kun saan pokkarin käsistäni, yritän kyllä tehdä pienemmän puuttuvista tehtävistä. Ja kesäkuun alkuviikoista, kun lapsi on päiväkodissa, nipistän aikaa lopputyöni viimeistelyyn.