Nuutunut opiskelijaparka

Pää ja silmät ja selkä ovat nyt väsyneet. Takana on siis kaksi päivää opiskelua, ekan jakson ensimmäiset lähipäivät. En tiedä, mitä siitä kaikesta sanoisin. Varmaan se on ollut jotakuinkin sitä, mitä odotinkin. (Ruoka ja kahvi ovat kyllä olleet kampuksella huonompia kuin arvasin. Nuorisolle voi näköjään syöttää ja juottaa mitä vain, kun ne eivät vielä tiedä paremmasta…)

Jakson opettaja ja samalla opintokokonaisuuden vastuuopettaja on mukava ja tehtävänsä tasalla. Minulla on hienoinen ähky kaikesta uudesta tiedosta, mikä on kai hyvä merkki — muutenhan olisin haaskannut aikaani. Hirveästi on lukuvinkkejä ja materiaalilinkkejä, eikä minulla ole aavistustakaan, koska ehtisin siihen kaikkeen perehtyä.
Parin viikon sisällä pitää tehdä ja palauttaa tehtäviä, joiden tekemiseen täytyy varata ainakin yksi kokonainen työpäivä, ehkä parikin. Ja kuinka ollakaan, juuri seuraavaan pariin viikkoon on kasaantunut iso lasti töitäkin.
Koska se kuuluisa itku markkinoilla ei auta, minun on vain nyt relattava viikonloppuna parhaan taitoni mukaan ja sitten painettava hommia ihan tosissaan ensi viikko, jotta seuraavasta viikosta ei tule katastrofia. Lukujärjestys, kyllä, sellaisen Sara Storm laatii itselleen taas heti maanantaina.  

Nyt kuitenkin sitä relaamista: ulkoilua ja urheilua, laatuaikaa lapsen kanssa. Ja siinä ohessa voi ehkä vähän työstää uusia novelli-ideoita. Ensimmäinen novelli hyväksyttiin kiitoksin, mistä sain tietysti buustia seuraavien kehittelyyn.

Mainokset

Piiskaajaa taas tarvitaan

Jos minulle ei sanella kivenkovaa deadlinea, en saa mitään aikaiseksi. Tästä tuli taas todiste. Viime viikolla minulta tilattiin asiatekstin editointia. Kun kysyin aikataulua, sanottiin, ettei ole erityisen kova kiire. Lupasin kuitenkin tekstin muutaman päivän kuluessa.
Tässä on ollut aikaa, olisin voinut tehdä homman pois alkuviikolla. Enpä vain tehnyt, ja tänä aamuna tuli hoputuskysely. Noloa.
Lupasin, että valmista on puoleen päivään mennessä, vaikka oikeastaan olin suunnitellut karkaavani kesken päivän rullaluistelemaan, koska tämä sää. No, nyt on hyvä syy pistää vauhtia. Jos saan valmista ajoissa, ehdin vielä iltapäivällä ulos. 

Yksi tilattu novelli valmistui eilen, vaikken muuten voikaan tehokkuudellani kehua. Mahdollisen iltapäiväulkoilun ohessa voisi tehdä ajatustyötä seuraavien eteen. Olen tajunnut, että rima on nyt aika korkealla. Olen kirjoittanut novelleja viime vuosina vähänlaisesti, ja yhtä viime vuonna kirjoitettua pidän edelleenkin tosi onnistuneena. Samaan jännitteeseen ja tunnelmaan haluaisin yltää nytkin.

Eilen illalla katsottiin puolison kanssa taas leffaa suoratoistopalvelusta. Talo meren rannalla (2018) on ”Ranskan Kaurismäen” Robert Guédiguianin kehuttu draama, josta tämä Episodin arvostelu summaa hyvin omatkin ajatukseni. Paljon hyvää ja jotain heikompaa.
Lopussa eräs hahmoista kehottaa toista viimeinkin kirjoittamaan pitkään työn alla olevan kirjansa loppuun. Tee se, hän sanoo. Ei sitä tee kukaan muukaan, ja silloin se häviää.
Sattuneesta syystä tuo jäi elokuvasta päällimmäiseksi mieleeni. Minun keskeneräiset kässärini — jos en saa niitä valmiiksi, ei sitä tosiaan tee kukaan muukaan, koskaan. Vaan ne häviävät, lopullisesti. 

Paskanlevittäjien palkanmaksaja ei ole yhtään iloinen

”En minä hänen mielenterveydestään tiedä enkä oikeasti häntä pidä minään hulluna, ideologiansa sokaisema hän kyllä on.Minusta tällainen hieman kärjekäs kirjoittaminen on ihan hauskaa puuhaa näille meidän johtaville päättäjille. ” 

Tuo sitaatti on poimittu kansanedustaja Riikka Purran (PS) Facebook-seinältä. Siellä yksi hänen kannattajansa kertoo, miten hän on kirjoittanut sisäministeri Maria Ohisalon seinälle, että ministeri on mielisairas ja mahdollisesti psykopaatti, joka on myrkyttänyt läheistensä elämän ja kohta myrkyttää kaikkien suomalaistenkin elämän. Tyyppi ihmettelee, miksi kommentti poistettiin ja hänet estettiin. 

Menin Purran sivulle katsomaan, josko hän vaikka olisi kommentoinut jotain siihen, että hän eilen arvosteli kovasanaisesti ministeri Ohisalon lausuntoja, jotka Iltalehden toimittaja oli vääristellyt ja väärentänyt.
Turha toivo. Riikka Purra on esiintynyt tutkijana, mutta puoluetovereidensa tavoin totuus näyttäisi kiinnostavan häntä vain silloin, kun siitä on jotain hyötyä hänen agendalleen. Muuten totuuden sijaiseksi kelpaa kaikki muukin. Huhu, mielipide, emävale ja näin nämä asiat joka tapauksessa koetaan. Tai ”tiivistys” niin kuin Iltalehden toimittaja valheitaan nimitteli. Hävettää, että omaan ammattikuntaan kuuluu tuollaisia tyyppejä.

Toisten ihmisten nimittely mielisairaaksi ja psykopaatiksi on siis hauskaa. Kai sekin sitten oli vain hauskanpitoa, että Porvoon poliisiampujista levitettiin keksittyjä tietoja ja netistä otettuja valokuvia, joilla ei ollut mitään tekemistä epäiltyjen kanssa. Persukansanedustajat puolueen puheenjohtajaa myöten vihjailivat, että poliisi halusi päästää ampujat karkuun, koska he ovat maahanmuuttajataustaisia. Sebastian Tynkkynen twiittasi partalapsista.

Sittemmin selvisi, että ampujiksi epäillyt tosiaan ovat maahanmuuttajia — he ovat muuttaneet Ruotsiin Porvoosta. Moniko on nyt pahoitellut sitä, että levitti somessa täysin väärää tietoa? Minä yritin tänä aamuna etsiä anteeksipyyntöjä, en löytänyt ensimmäistäkään.
Omissakin Facebook-ystävissäni on tyyppi, joka haukkui suu vaahdossa poliisin toimintaa ja odotti kuolaten, että syyllisiksi paljastuisivat Lähi-Idästä tai ainakin Balkanin suunnalta kotoisin olevat maahanmuuttajat, ja hän olisi saanut meuhkata musulmaanien hirveydestä. Nyt sitten hänenkin seinällään on hiljaista.

Tämä on tyypillistä persustrategiaa — roskan levittämistä ei pyydetä anteeksi, vaan jätetään se vain hiljaisesti taakse, ja sieltähän se sitten netistä taas tarttuu googlaajien haaviin vaikka vuosienkin päästä ja saa suut vaahtoamaan aina uudelleen. Totuudesta viis. Tärkeintä on tämä hauskanpito, eikös joo?

Tällaisella fiiliksellä liikkeelle siis tänä aamuna, taas kerran. Huomiseksi laitan läppärin reunaan post-it -lapun, jossa lukee: ÄLÄ AVAA SOMEA.
Nyt sitten kirjoittamaan tekstejä, joista minulle maksetaan palkkaa, josta maksan veroja, joilla maksetaan myös kaiken maailman paskanlevittäjien palkkoja. Huraa.

Julkkisten jäljillä

aaminen.jpg

Taas aamiaiskuva, vastapaistettu sämpylä. Vappu Pimiän Instagramiin postaamasta sämpyläkuvasta tuli taannoin kohu. Onneksi Sara Storm ja hänen leipomuksensa eivät herätä samanlaisia intohimoja.

Tällä viikolla kirjoitetaan lisää ja sitten vähän opiskellaan.
Luonteelleni ominaisesti en odota opiskelun lähipäiviä innoissani, vaan kadun jo koko hommaa. Onneksi olen maksanut lukukausimaksun. Olen liian pihi heittääkseni hanskat nyt tiskiin.
Kaiken lisäksi olen kohtuullisen varma, että näistä opinnoista on minulle vielä jotain hyötyäkin. Tähän saakka en ole ainakaan käynyt ainuttakaan koulutusta tai kurssia, joka ei olisi heti tai myöhemmin poikinut yhtään mitään ja olisi tuntunut ajanhaaskuulta. Yritän pitää tämän mielessäni, kun torstaina raahaudun kampukselle luimistelemaan parikymmentä vuotta itseäni nuorempien sekaan.
(Niin, se työpaikka, jota hain samaan aikaan ilmoittautuessani näihin opintoihin — eipä ole tullut haastattelukutsua, vaikka muka tein niin hienon hakemuksen ja CV:n. Onneksi on niin paljon töitä, ettei ole aikaa velloa tässä epäonnistumisessa.)

Viikonloppu — voi miten se oli taas ihana! Kiireettömiä aamuja, itseleivottuja sämpylöitä ja paljon, paljon ulkoilua. Lapsi oli ensimmäistä kertaa elämässään yökylässä kaverilla, joten me vietimme puolison kanssa ylellisen aikuisten illan ja aamun. Kävimme kävelemässä ja ulkona syömässä, vaihdoimme ajatuksia.

Eilen katsoimme loppuun aloittamamme elokuvan, Shape of Waterin. Se oli hyvin tehty aikuisten satu, jossa oli paljon loistokasta näyttelijäntyötä. Se oli hyvä, mutta ei ehkä kuitenkaan erityinen. Ja minua hiukan häiritsi se, millä elokuvaa myytiin tänä aikana, kun ”kaikki” on jo nähty: haa, tätä te ETTE ole nähneet ennen, nainen harrastaa seksiä kalan kanssa!
No juu, olihan se tosiaan kummallista, että joku rakastuu eksoottisen vesieläimen ja ihmisen risteytykseltä näyttävään olentoon, jonka kanssa pystyy kommunikoimaan suunnilleen yhtä syvällisesti kuin älykkään koiran kanssa. Mutta kuten todettua, se oli satu. Sen maailmassa Elisalle riitti jumalainen (sic) seksi ja yhdessä syödyt kananmunat. Kommunikoida voi muullakin tavalla kuin sanoilla, se oli kai tuon sadun ydinviestiä. 

Eilen aloitin myös uuden kirjan, Olli Jalosen Taivaanpallon. Kun kädessäni on paksu kirja, minulla on tapana heti tarkistaa, paljonko sivuja on. Taivaanpallossa niitä on 461, ja luin niistä illalla 12 ensimmäistä. Noin pienen määrän perusteella en voi vielä sanoa juuta enkä jaata siitä, miten tämän Finlandia-voittajan parissa viihdyn, mutta sellainen kevyt aaninki on, että tästä voi vielä tulla hikoiluttava marssi täyteenladattujen lauseiden joukossa.

Nyt minun kuitenkin pitää hikoilla novellin parissa, sillä sain perjantaina tehtyä uutiskirjeen jutun, ja se on jo tilaajallakin ja kiitoksin hyväksytty. Jotkut hommat siis hoituvat sulavasti.
Toiset tökkivät. Muuan julkkis ei vastaa haastattelupyyntöön ollenkaan, joten äsken laitoin kyselyn toisen julkkiksen asioiden hoitajalle. Häneltä tuli viestiä saman tien. Yritän järjestää haastattelua ensi viikolle, sillä siellä kalenterissa ei ole vielä montaa merkintää puhkomassa päiviin reikiä, ja minä tulen huonosti toimeen reikäisten päivien kanssa.

Siis novelli, se puolivälissä oleva. Ja iltapäivällä ehkä sitä mainostoimiston hommaa eli editointia. Yritän ajatella töitä, vaikka aamun säätiedotus lupasi tänne ruhtinaalliset 23 astetta. Kiusaus karata ulos on kova.  

Odotan ja kirjoitan

Aamun alkajaisiksi kaksi hätyytysmeiliä matkaan, sillä kummastakaan tahosta, jota

mainos-nyyrikissa.jpg

Pokkarimainoksia uudessa Nyyrikissä. Lelutyttö on siis Sara Stormin uusi Timantti-pokkari.

tavoittelen haastattelun vuoksi, ei ole kuulunut. Toisessa kyse on kirjasta, toisessa esittävästä taiteesta. Molemmille juttu olisi sopivasti ajoitettu ilmainen mainos, johon maalaisjärjellä ajatellen kannattaisi kipin kapin tarttua. Ymmärrän toki, jos aikaa ei yksinkertaisesti ole, jos kalenterista on jo otettu tyhjät pois, ja stressi rutistaa takaraivoa rautakouralla. Silloin haastattelut menevät isoille medioille, ja muut jäävät lehdille soittelemaan. Mutta sitten voisi sanoa kiitos ei. Nopeasti. Mieluiten heti.

En saanut eilen novelliluonnosta valmiiksi, mutta reilun puolikkaan, johon olen aika tyytyväinen. Tänään jos saan sen kokonaan nippuun ja vaikka toisen ideoinnin alulle, niin näyttää ihan hyvältä. Mieluiten tietysti tekisin alta pois kiireisintä hommaa eli uutiskirjeen haastattelua, mutta tyhjästä on paha nyhjäistä. (Tässä välissä ehdin saada puhelun ja saman tien sen kaipaamani haastattelun. Eli tämä päivä kuluukin pääosin uutiskirjeen jutun kirjoittamisessa ja novelli meneekin hupsista hei hyllylle odottelemaan. Hyvä näin.)

Yksi jos toinenkin taho näköjään heräilee kesälomilta. Mainostoimistostakin pukkasi taas uusi homma työstettäväksi, faktatiedon editointia ymmärrettävään ja myyvään muotoon.
Minusta alkoi yhtäkkiä tuntua, että ilmassa on kovin monta palloa, ja kohta ne alkavat putoilla poks poks poks. Otin esiin tyhjän aanelosen, nyt pitää vielä etsiä viivotin. Teen itselleni paperisen työkartan, jossa ovat kaikki lähiviikoille lupaamani hommat. Olen yleensä tehnyt tuollaisen vain asiakaslehdestä, johon teen kymmenkunta juttua, jotta pystyn yhdellä silmäyksellä näkemään kunkin jutun vaiheet ja edistymisen. Se jotenkin rauhoittaa, antaa tunteen hallinnasta.
Töitä siis on, pitää olla kiitollinen. Minähän pelkäsin etukäteen ihan muuta, hiljaista syksyä ja rahahuolia. Nyt näyttää, ettei sellainen tilanne ole ihan nurkan takana kuitenkaan.

Nyt tuli meili myös julkkiksen kirjankustantajan tiedottajalta. Hän on välittänyt haastattelupyynnön, mutta vastausta ei ole vielä tullut. Pitää kohta tarkistaa toimeksiantajalta, kauanko odotellaan, ennen kuin aletaan miettiä b-vaihtoehtoa. Odotellaan siis edelleen. Ja odottaessa kirjoitetaan, kirjoitetaan.

Apinan silmät ovat väsyneet

apina.jpg

Optikolla otettu selfie sovitustilanteesta.

Ostin eilen itselleni uudet silmälasit. Kahdet. Optikko kysyi, haluanko monitehot, vaiko erilliset päätelasit. Lähinäön ja kaukonäön suhde on nyt nimittäin semmoinen, että läppärin ruudun tuijottaminen kaukolaseilla rasittaa silmiä ihan kamalasti.
Että semmoista. Keski-ikää siis pukkaa silmillekin. Väsyneiltä ne ovat kyllä tuntuneetkin. Otin sitten kahdet prillit. Kammoan ajatusta monitehoista. Pelkään, että ostan kalliit lasit, joilla en sitten näkisikään hyvin lähelle enkä kauas, vaan vain jotain sinnepäin. Haluaisin kokeilla sellaisia ennen ostopäätöstä, mutta sehän ei ole mahdollista.
Nyt sitten vain jännään, näenkö tosiaan läppärin ruudulle hyvin niillä päätelaseilla, joissa on miinusta paljon vähemmän kuin kaukolaseissani. 

Työkiireet menivät odotteluksi. Odottelen vastausta kahteen haastattelupyyntöön, ja se on aina yhtä ärsyttävää ja hermoillekäyvää. Tuleeko niitä haastatteluja, vai eikö tule. Pitääkö keksiä varasuunnitelmia, varaihmisiä.
Haastattelukysymyksiä ei voi vielä kirjoittaa, koska ihminen ja aihe voivat vielä muuttua.
Voi vain odottaaodottaa ja miettiä, koska kehtaisi hätyyttää ja muistuttaa.

Ennakkotehtävään kuuluvaa esittelyvideota ei tarvitse tehdä tänään, sillä sain sen aikaiseksi jo eilen. Kuusi päivää ennen määräaikaa, minä, kuvitelkaa!
Aika surkeahan siitä tosin tuli. Kirjoitin lunttilapun, ja sen pälyily näytti ruudussa tosi tyhmältä. Takeltelin ja nieleskelin.
Painoin stoppia pari sekuntia ennen 1,5 minuutin maksimimittaa. Sen jälkeen sovelluksen antamat vaihtoehdot olivat nauhoittaa se pari sekuntia lisää tai lopettaa. Painoin lopettamista, ja sovellus kysyi, olenko varma — koko nauhoitus menetetään siinä tapauksessa. Painoin peruuta.
Ainut vaihtoehto oli siis nauhoittaa se puuttuva kaksi sekuntia. Esittelyvideoni loppuun tuli näin ollen kaksi sekuntia kummastunutta tuijotusta. Sitä ei saanut siitä pois, ainakaan en löytänyt mitään valikkoa, mistä olisin saanut poistettua vain jälkimmäisen klipin. Vaihtoehdot tässä kohtaa olivat hylätä video ja nauhoittaa uusi, tai julkaista.
Annoin sitten vain mennä. Minulla ei ole nyt aikaa nyhräämiseen tällaisen asian kanssa, päätin. Mutta tämä siis varoitukseksi, jos aiotte joskus käyttää Flipgridiä. Mitään editointimahdollisuutta ei tosiaan ole. Tai jos joku semmoisen löytää, niin kertokoon oitis minulle, vastaisuuden varalle.

Tässä odottelun ohessa pitäisi saada novellityömaa vauhtiin. Jos saan yhdestä novellista valmiiksi luonnoksen, niin saatanpa sallia itselleni loppupäivän nuortenkirjan parissa. Hahaa. 

Syysruuhkaa pukkaa

ruutinkoski.jpg

Asialliset hommat hoidan, mutta muuten tämä Ellun kana rientää luonnon helmaan heti kun mahdollista. 

Muutaman seesteisen kirjoittelupäivän jälkeen aloittelen tänään hommia ihan toisessa tilanteessa. Onkin kiire. Töitä tulvi eilen ja aikaisin tänä aamuna kahdesta eri tuutista, nopean aikataulun töitä. 

Näyttää siltä, että syyskuun puolen välin tienoille hosun kuin heikkopäinen. Tai hosuminen on ehkä väärä sana, kun merkittävä osa työtä ovat novellit, kolme kappaletta. Eihän niitä hosumalla voi kirjoittaa. Ne ottavat syntyäkseen sen oman aikansa, jota ei voi etukäteen tietää tai määritellä.
Eli nyt tarvitaan kolme hyvää ideaa novelleihin. Hienoinen pakokauhu iskee, vaikka pitää tietysti unohtaa tuo numero, ja alkaa ideoida yhtä. Jonkinlainen itu onkin jo syntynyt.

Lisäksi tilattiin lehtijuttu, julkkiksen henkilöhaastattelu. Hiukan jännittää, saanko kyseistä julkkista tällä aikataululla kiinni.

Ja sitten tilattiin uutiskirjeen juttu, joka tarvitaan asap. Aloin saman tien jahdata sitä varten puhelinhaastattelua.

Nyt hautaan toistaiseksi pokkarin, johon kirjoitin eilen synopsiksen, ja myös nuortenkirja siirtyy lepovaiheeseen palkkatöiden alta. Sääli, koska vauhti parani koko ajan. Ja vaikka olen täälläkin kuuluttanut, miten uskoni siihen tekstiin on vahvistunut, niin ei se vielä niin vahva ole, että alkaisin siihen vapaa-aikaani uhrata. Niin kauan kuin kaunista loppukesää ja syksyä riittää, vietän aikaani ulkona niin paljon kuin mahdollista, juosten, pyöräillen ja retkeillen. 

Juuri nyt ei enää tunnu kauhean hyvältä ajatukselta aloittaa opiskelua, sillä kaiken tämän kiireen keskellä sähköiseen palveluun on ilmestynyt linkki puisevahkoihin materiaaleihin, jotka olisi luettava ennen ensi viikon lähipäiviä.
Ja ensi viikosta siis opinnot haukkaavat kaksi täyttä työpäivää.
Niin, ja se videokin on tietysti vielä tekemättä…

Plurp.

Karhunvatukoita ja yllätyshommia

aamiainen.jpg

Pieni ihminen tulee iloiseksi pienistä asioista, kuten siitä, että aamiaiseen voi käydä takapihalta poimimassa pensasmustikoita ja karhunvatukoita.

Plurp. Luen iltaisin lapselle Vaahteramäen Eemelin metkuista, ja siinä ihmiset saavat naamaansa kaikenlaista — mustikkasoppaa, taikinaa, veripalttua, kakkua. He sanovat plurp sen mönjän keskeltä.
Nyt minun tekee mieli sanoa plurp. Tein eilen opintojen ennakkotehtävän, joka oli lyhyt ja simppeli. Tai niin luulin. Sitten huomasin, että sehän on kaksiosainen. Pitää myös nauhoittaa itsestään max. 1,5 minuutin mittainen esittelyvideo. Se tehdään Flipgridissä.
Tarkoitus on laittaa video kerralla purkkiin, mikä tuntuu aivan järkyttävältä käsikirjoittamisen ja kaikenkaltaisen editoimisen ammattilaisesta, joka sitä paitsi inhoaa esillä oloa. Ja nyt pitää tosiaan sitten kuvata omaa vaivautunutta naamaansa ja nauhoittaa omaa takelteluaan, ja jotkut raukat ovat velvoitetut sitä kuulemaan ja katsomaan.
En tiedä, kumpaa säälin nyt enemmän, itseäni vaiko tulevaa yleisöäni.
Tänään en sitä nyt kumminkaan vielä tee. Tänään, öö, orientoidun siihen henkisesti. Ja huomenna teen sen. Ehkä. 

Joku saattaa muistaa, miten taannoin huokailin yhtä menettämääni asiakasta, siis juttujentilaajaa. Äitiyslomalle lähteneen päällikön sijainen ja minä ei oikein löydetty toisiamme. Tein pari juttukeikkaa ja sitten koitti nuhtelumeilin (hän moitti ylipitkää juttuani, ja minä taas olin sitä mieltä, että hän oli antanut liikaa haastateltavia ja kysymyksiä sen mittaiseen juttuun) jälkeen vuoden mittainen hiljaisuus. Osa minusta oli iloinen, että pääsin eroon moisesta niuhosta, osa taas murehti menetettyjä työtilaisuuksia eli rahaa.
Nyt sitten eilen tuli juttutilaus samasta firmasta, uudelta sijaiselta, joka vaikuttaa viestiensä perusteella peräti mukavalta ihmiseltä. Yhteystietoni olivat siis periytyneet hänelle, mutta musta lista oli ilmeisesti vain edellisen sijaisen päänsisäinen. Tai sitten karanteenini oli määräaikainen.
Joka tapauksessa mainiota minun kannaltani. Aihealue ei ole se kaikkein kiinnostavin, mutta pääsen syyskuussa ihmisten ilmoille seminaariin, ja saan kahden päivän työstä ihan mukavan korvauksen. Kelpaa, voi kelpaa.

Jokseenkin hyvillä mielin siis tähän työpäivään. Ajattelin aloittaa oikeilla kirjoitustöillä (niillä, joista maksetaan), ja puolet päivästä omistaa nuortenkirjalle.

Tää on latautunut

IMG_8538.JPGTakana ihana viikonloppu: lapsen kanssa hänen toivomassaan tapahtumassa, ulkoilua kauniissa luonnossa, kuntonyrkkeilyn minikurssin aloitus. Aikaa leipoa ja kokeilla uusia ruokareseptejä.
Voin kuvitella, että tuollainen on monillekin (onneksi) ihan normaalia viikonloppuelämää, mutta itselleni juuri nyt suurta ylellisyyttä. Niin monet viikonloput kuluvat muualla huolehtimassa omista ja puolison sukulaisista, jotka eivät pärjää omillaan. Niin monet viikonloput kuluvat niin, että puoliso on poissa huolehtimassa omasta sukulaisestaan, ja silloin oleminen on väistämättä työläämpää, kun kaikki kauppareissuista lähtien pitää hoitaa lapsen kanssa, eikä oman rauhan hetkiä käytännössä ole.
Nyt oli. Omaa aikaa ja yhteistä aikaa juuri sopivassa suhteessa.
IMG_8535

Yhteinen aika puolison kanssa painottuu sattuneesta syystä myöhäisiltoihin. Minun ehdotuksestani me katsoimme toissa iltana Yle Areenalta koulumaailmaan sijoittuvan komediasarjan ensimmäisen jakson. Odotukset olivat suuret: onhan Kellot soi -sarjassa näyttelijöitä, joista pidän tosi paljon, kuten Laura Malmivaara ja Minttu Mustakallio. Käsikirjoittajiksi mainittiin hauskan Kätevä emäntä -sarjan tekijät.
Ja voi kamala. Minua ei naurattanut jakson aikana yhtään kertaa. Puolisoa vielä vähemmän. ”Tämä on todella surkea”, hän sanoi, enkä voinut olla eri mieltä, vaikka olisin halunnut. Vitsit eivät vain lähteneet lentoon, ne laahasivat maata pitkin, kunnes vauhti loppui.
Onko joku katsonut toisen jakson, paraneeko tahti? 

Sitten omaan tahtiini. Kaksi hommaa tänään: pakinateksti ja opintojen ennakkotehtävä. Jälkimmäisen sain tietooni tänä aamuna, kun viimein kysyin. Joo, minulle vastattiin, sehän on Moodlessa. Ja olikin. Minulle ei vain ollut tullut mitään tietoa asiasta. Kun sain tunnukset sähköisiin järjestelmiin, kirjauduin niillä oppilaitoksen etusivulla olevasta linkistä. Kävin palvelun monta kertaa läpi. Missään ei ollut mainintaa, saati linkkiä koko Moodleen. Ilmeisesti se olisi vain pitänyt tietää — jostain.
Olen hiukan hapan. Olen valmistunut maisteriksi noin sata vuotta sitten, silloin ei prkl sentään ollut mitään moodleja. Kynällä ja paperilla me. Ja kotona tietokoneella puhtaaksi. Läppäreitä oli luennoilla ani harvalla, ne olivat tuohon aikaan sikahintaista bisnesihmisten ylellisyyttä.
Kyllä tällaiset muinaisjäänteetkin pitäisi ottaa opinnoissa huomioon, eikä antaa tipahtaa tietoyhteiskunnasta. Nih!

Ja jos saan reippaasti nuo hommat nippuun, saan palata nuortenkirjakässärin pariin. Se on liuskalla 20. Paljon on veistetty pois ja viskattu sivuun, paljon on tullut tilalle. Edelleen toiveikas valmistumisen suhteen.    

Hyvässä vauhdissa on kukkarepputäti

Kohta annan itseni jo ajatella sitä mahdollisuutta, että minulla voisi tämän vuoden puolella olla niin valmis kässäri, että sen voisi lähettää jollekin kustantajalle. Nämä pari päivää ovat saaneet minut uskomaan tekstiini ja siihen, että editoimisella voisi olla jokin loppupistekin.
Miksikö? No siksi, että aloitin alusta, ja olen edistynyt jo monta sivua. Tarkalleen ottaen olen sivulla 11. Ei ehkä kuulosta suurelta askeleelta ihmiskunnalle, mutta minä olen tohkeissani. Nykivän alun jälkeen homma kulkee.

Olen pitänyt itselleni kovaa kuria, enkä ole vielä kertaakaan sortunut helmasyntiini, eli loikkimiseen. Kiusaus on ollut kova, kun olen jotain tekstikappaletta siirtäessäni löytänyt kohdan, josta tiedän tarkalleen, miten haluan sen muokata. Mutta ei. Minä hillitsen itseni ja käyn kiinni vasta sitten, kun olen kohdalla. 

Olen kova tyttö allakoimaan. Haluaisin sutaista kalenteriini marraskuun loppuun jonkinreppu.jpg
päivän kohdalle: ”Lähetä teksti kustantajalle.” Jos tuollainen ihme tapahtuu, aion todellakin palkita itseni.
Niin, minähän lupasin jo monta vuotta sitten, etten osta uutta käsilaukkua rähjäisen tilalle, ennen kuin saan käsiksen lähetettyä. Enkä ole ostanut, mutta olen saanut käsilaukun lahjaksi sekä siskoltani että puolisoltani. Ei ole tarvinnut käyttää rähjää, vaikka käsikset ovat nukkuneet Ruususen unta. Kesällä ostin itselleni soman repun, jonka taskuun soma pikku läppärini  kivasti sujahtaa (se ei ole käsilaukku!).

Keppi voisi tietysti toimia kohdallani paremmin kuin porkkana. Tänä aamuna, kun olin jättänyt lapsen eskariin, lähti eräs omaa poikaani vuotta nuorempi, puhelias vesseli saattamaan minua. ”Musta tuntuu, että sut laitetaan kohta vankilaan”, hän ilmoitti uhkaavaan sävyyn. Olikohan se ennustus? Tietääkseni en ole rikkonut mitään lakia, mutta kaikkeahan sitä ehtii, tänäänkin. Kun ahkera on, ja minä aion olla.