Timantti-pokkari NYT!

Kun tuudittautuu siihen, ettei kiirettä ole, niin kiireen onnistuu itselleen taatusti hankkimaan. En minä tiedä, mitä tein eilen, mutten ainakaan saanut pokkaria valmiiksi. Nyt se on nopsasti viimeisteltävä ja sitten oikoluettava. Voi olla, että oikoluku jää reissulle. Se ei onneksi haittaa, koska voin ottaa mukaan läppärin, joka on taas nimensä mukaisesti kannettavaa mallia. Ihan unohdin, että tällainenkin luksus on taas elämässä monen vuoden tauon jälkeen.

Tänä aamuna halasin päiväkodin tätiä. Pojalleni tärkeä ihminen jää kesälomalle, eikä enää palaa tuohon päiväkotiin. Voi pikkuihmistäni, tämä on hänelle todellinen menetysten kevät, sillä kaksi parasta leikkikaveria menevät toisaalle syksyllä alkavaan eskariin. Nyt on sellainen olo, että koko kesä on turboahdettava täyteen hauskoja elämyksiä, jotta murehtimiselle ei jäisi sijaa. Helikopteriäiti täällä siis surisee kilpaa tuuletusluukusta kantautuvan siimaleikkurin pörinän kanssa.

Surisen, jotten surisi sitä, miten poljen paikoillani. Ammatillisesti, siis. Mitä minä haluaisin kirjoittaa? Vaikka mitä, mutta minulta ei tilata niitä, ja kun yritän tyrkyttää tekeleitäni, meileihin ei edes vaivauduta vastaamaan. (Vasta eilen selitin lapselleni, mitä tarkoittaa itsesäälissä vellominen ja miksi sitä ei kannata tehdä. Äiti, sinä tiedät kyllä kaiken, sanoi lapsi. Jep, tästä aiheesta ainakin. Olen kokemusasiantuntijoiden kuningatar.)
Vilkuilin äsken avoimen yliopiston ennakkotietoja syksyn kursseista. Minun on turha ilmoittautua mihinkään kirjoittamiskoulutukseen, joten yritin raaputtaa esille muinaista ajatusta siitä, että hankkisin taustaosaamista jostakin erikoisalasta. Ainakin vielä muutama vuosi sitten journalisteja kehotettiin pontevasti erikoistumaan. Ulospäin kyllä näyttää siltä, että lähes kaikki toimittajat pusertavat ulos samaa huttua koko ajan kiihtyvällä tahdilla, ja jälki huononee joka päivä.
Lähteitä ei tarkisteta, koska ei ehditä, ja juttujen todenperäisyys on sitä ja tätä. Typot ja kielioppivirheet kukoistavat. Ennen se oli iltapäivälehtien juttu, nyt jopa Hesarissa saattaa olla sekava ja kankealla suomella kirjoitettu artikkeli, jossa on toistoa ja kömpelyyttä. Jokunen päivä sitten luin sieltä esimerkiksi jutun parsanviljelijästä ja hämmästyin: ihan kuin se olisi tuutattu heti viimeisen pisteen kirjoittamisen jälkeen eetteriin, kirjoittajan tai kenenkään muun lukematta sitä läpi. Sen ymmärtäisi, jos kyse olisi tulipalouutisesta tms. Ihmisillä ei ole niin kiire saada tietoa parsasta, etteikö juttua kannattaisi oikolukea ja editoida. Pistää epäilemään, että robotit hoitavat oikoluvun. Jokohan se on niin?

Toistaiseksi robotit eivät kuitenkaan kirjoita Timantti-pokkareita, joten minun on hoidettava homma maaliin. Nytnytnyt.

Mainokset

Renkaanjäljet otsassa

Tänä aamuna havahduin semmoiseenkin tosiasiaan, että minullahan on kolmen työpäivän viikko. Lapsi on vapaalla helatorstain jälkeisen perjantainkin, ja me lähdemme torstaina reissuun, kohti ylioppilas- ja rippijuhlia.
Timantti-pokkarin palautus onkin siis keskiviikkona eli huomenna. Vaan eipä hätää: pokkaria on koossa 26442 sanaa ja viimeinen luku alkamassa. Tuntuu lähes kummalliselta, että se on valmistumassa hyvissä ajoin. Niin monta kertaa olen viime kuukausina joutunut hakkaamaan tekstiä kasaan hiki hatussa ja lisäaikaa anellen. Nyt ei tarvitse. Tekee mieli piirtää jonnekin suuri rasti. 

Ennen kuin pääsen saattelemaan pokkaria valmiiksi, on kuitenkin ehkä perehdyttävä siihen viime viikolla tulleeseen tekstinmuokkaustilaukseen. Tämä on sitä hommaa, jossa väitän olevani kauhean hyvä: viestin muotoilu asiakasystävälliseksi. Osaan panna tiedon sellaiseen pakettiin, että se halutaan avata ja ottaa sisältö käyttöön.
Välillä olen jopa kuvitellut, että näinä aikoina, kun informaatiota tulvii sieltä ja täältä, niin että ihmiset potevat ähkyä ja epätoivoa yrittäessään lajitella sitä laadun ja uskottavuuden mukaan, minun osaamiseni olisi työmarkkinoilla kysyttyä. Eipä se vain ole. Eilenkin bongasin taas työpaikkailmoituksen, jota muutaman hetken pidin niin mielenkiintoisena, että ehdin klikata sen kirjanmerkkeihin. Sitten muistin, että on turha vaivautua. Teen minä minkälaisen hakemuksen tahansa, niin haastatteluun en pääse. Itse en ole sitä tajunnut, että aika on ajanut ohitseni, en ole nähnyt sen tapahtuvan, olen kai katsonut juuri silloin muualle. Renkaanjäljet kuitenkin näkyvät otsassani tai pikemminkin CV:ssäni. Siitä se meni, suoraan yli, rumpsis.

Rekrytoijien logiikka ei aukene minulle. Kun esimerkiksi etsitään sisällöntuottajia someen, ennen kaikkea Facebookiin, he palkkaavat hommaan nuoria. Miksi ihmeessä? Jo vuosia sitten julistettiin, miten nuoriso lähti naamakirjasta käpälämäkeen, kun keski-ikäiset tunkivat sinne mustikkapiirakkaresepteineen. Nyt sitten yritetään istuttaa parikymppisiä tuottamaan mieluista somesisältöä Facessa viihtyville keski-ikäisille ja sitä vanhemmille, koska he ovat maksukykyisiä asiakkaita. Yhtälö ei toimi. Monien firmojen Facebook-päivitykset ovat lapsellista ja itseään toistavaa, tekopirteää lässytystä. Niiden tekijät eivät tiedä, ketä yrittävät puhutella.

Kas, miten päädyinkään kirjoittamaan johdantoa markkinointiviestinnän luennolle, vaikka pitäisi ihan muuta. Sitä muuta siis nyt.  

Hiekkaa kengässä

IMG_8133.JPGHarmaus jatkuu. Ja odotus. Viikonloppuna oli niin paljon muuta tekemistä ja ajattelemista, etten muistanut koko näytelmäasiaa, sitä, etten ole vieläkään saanut minkäänlaista vastakaikua lähettämilleni viesteille.
Nyt se taas palasi mieleen ja alkoi hiertää. Kuin hyppysellinen hiekkaa kengässä. Äh.

Tästä on päästävä ohi, yli ja ympäri, koska töitäkin olisi, tälle päivälle ja koko viikolle. On pakinan palautuspäivä, ja Timantti-pokkari pitää palauttaa perjantaina.
Lisäksi sain viime viikolla mainostoimistolta hiukan epämääräisen tekstinmuokkaustilauksen, johon lupasin tänään perehtyä. Ajatukset kasaan siis ja näppis laulamaan. 

Paitsi että. Mieli viipyy vielä kuluneissa päivissä. Vietin lapsen kanssa perjantaina kahdenkeskistä laatuaikaa. Hän ei mennyt päiväkotiin, vaan kävimme aamupäivällä tutkimuksissa, ja sen jälkeen nautittiin elämästä: pikaruokaa, jädeburgeria jälkkäriksi, Sealife, ajelua ratikalla.
Lapsi hehkui onnea, sanoi päivää kaikkien aikojen parhaaksi, oli täynnä iloa ja rakkautta. Äiti, sinä olet niin ihana, hän huokaisi kotona eteisessä ulkovaatteita riisuessaan, vaikka oli aivan poikki pitkän päivän jäljiltä. Miten kultainen pikku ihminen meillä täällä asuukaan, ja miten helppo hänet on vielä tehdä onnelliseksi. Perjantai oli niitä päiviä, joihin olisin halunnut jäädä asumaan loppuiäkseni.

Eilinen oli asteikon toisesta päästä. Aamusta asti söi perheen aikuisten mielialaa, häilyi mustana harsona näkökentässä tietoisuus siitä, että illansuussa on puolisoni lapsuudenperheen jäsenen siunaustilaisuus. Sinne siis matkustimme, ruusujen ja sateenvarjojen kanssa. Suru ei ollut minun, mutta itketti silti, niiden puolesta, joihin tuo äkillinen ja varhainen poismeno sattui kovasti, silminnähden.
Puoliso oli erikseen huomauttanut, ettei odota eikä halua mitään paapomista. Yritin käyttäytyä sen mukaan. Sekunnit olivat pitkiä, kun seisoin hänen vieressään ruusu kädessä, ja hän keräsi itseään, että pystyisi lukemaan ääneen korttiin kirjoitetut lauseet. Yritin lukea hänen kasvoiltaan, mitä hän toivoi: halusiko hän, että otan kortin ja luen sen hänen puolestaan.
Siinä hetkessä olisin halunnut paapoa häntä enemmän kuin koskaan, koska en ollut ikinä nähnyt häntä niin hauraana. Hän tunsi minut ja itsensä ja osasi varoittaa etukäteen. Ja hän selvisi. Minä olisin värissyt pahemmin, murtunut näkyvämmin, koska olin niin lähellä hänen kipuaan.

Näinhän täällä käy

tuho.jpgLähetetty, näytelmä, eilen aamulla. Ja pakko myöntää: hiukan odotin ja toivoin, että meilissä olisi ollut jo tänä aamuna jonkinlainen ystävällinen kuittaus, että kiitos, tutustumme tähän mielellämme ja palaamme sen jälkeen asiaan. Ei ollut. Nyt sitten taas odotetaan.
En uskalla avata käsistä. Pelkään, että se vaikuttaisi nyt niin avuttomalta, että alkaisi hävettää ja kaduttaa sen lähettäminen kenellekään. Onneksi jokin pieni ääni muistuttaa siitä, että jos näytelmiäni on maakunnan johtavan lehden kriitikko kehunut ja maininnut erikseen käsikirjoituksen hyvät oivallukset, olen tuskin kirjoittanut nytkään ihan täyttä roskaa. Ei se teksti niin huono voi olla, että sen lukeva kiroaisi raskaasti hukkaamaansa aikaa.
Summa summarum: odotan vähintäänkin kohteliasta hylkyä. Että tänne se nyt sitten äkkiä ja heti, kiitos, niin minä lakkaan vänisemästä ja sirottelemasta tuhkaa päälleni. 

Ehkä. Aurinko on nimittäin mennyt harmaiden pilvien taa luuraamaan, lämpötila laskenut 16 asteeseen, ja ketutus hiipii ihon alle vähän joka puolelta.
Isännöitsijä ei vastaa maanantaiaamuna laittamaani viestiin, jossa toivoin nopeaa toimintaa talon ovien lukitukseen liittyvän ongelman ratkaisemiseksi. Kohta hän varmaan lähtee kesälomallekin, ja asia jää kokonaan hoitamatta.
Jotkut tenavat ovat katkoneet tulppaanit, jotka viime syksynä istutin pihalle. Niistä kasvoi poikkeuksellisen kauniita ja suuria, vaaleanpunaisia kukkia, jotka mukulat ovat katkoneet niin, että tänään on vain yksi jäljellä. Eikä kyse ole siitä, että ajattelemattomat lapsukaiset olisivat poimineet kauniit kukat ja vieneet kotiinsa — ei, ne on vain katkottu ja heitetty maahan.
Minä katson tuhoa joka kerta ohi mennessäni ja ajattelen katkerana, että näinhän täällä käy. Kaikki kaunis, mitä yrittää kylvää ja kasvattaa, niitetään alas. Että yritä sitten uskoa, toivoa ja rakastaa, tällaisessa maailmassa.

23437. Noista lukemista minä lähden pykimään tänään eteenpäin, Timantti-pokkaria siis. Päähenkilöni Ellen avautuu juuri perusteellisesti ja toivottaa helvettiin niin rakastettunsa kuin koko tämän suvun. Ehkä tällainen harmaa ja harmittavainen päivä onkin juuri passeli eläytymisen kannalta.

Kummittelua

Näin viime yönä painajaisunta, jossa olin saanut viisi sähköpostia koskien monologinäytelmääni. Viisi, ajattelin toiveikkaana, jonkun niistä täytyy olla myönteinen, kaikki eivät voi olla hylkyjä.
Luin viestit, ja kyllä ne vain kaikki tyrmäsivät hengentuotteeni, joku tylymmin, toinen kohteliaammin. Yksi meileistä oli tosi pitkä. Kesäteatterin yhteyshenkilö totesi heti aluksi, ettei näytelmäni sovi heille alkuunkaan. Sitten hän alkoi mainostaa laveasti teatterin tulevia produktioita minulle, että tulisin katsomaan niitä, ja lopuksi hän kertoili Aasian-matkoistaan.
Jotta tuollainen kummittelu loppuisi, on kai lähetettävä näytelmä eteenpäin. En siis eilenkään saanut sitä toimeksi. Ajattelin tehdä sen myöhemmin iltapäivällä — ja unohdin. Unohtelen asioita kiihtyvään tahtiin. Ei hyvä.

Päivän agenda kuuluu siis: Näytelmän lähetys. Sitten pokkaria. Ja lapsi jalkapalloharjoituksiin. (Jossain välissä kirjastoon, sillä varausjonosta tuli ilouutinen: Minna Rytisalon Rouva C on noudettavissa.)

Lohikäärme keittiössä

En lähettänyt eilen monologinäytelmääni harrastajateatterille. En jänistänyt, vaan unohdin. Tänään on siis laitettava se matkaan.
Yritän tehdä itselleni mielikuvaharjoitusta, jossa nipistelen väriä kalmankalpeisiin poskiini. Harmittaa, että on tuon käsiksen suhteen niin lannistunut olo. Se lähti syntymään suunnittelematta ja pyytämättä, alkoi vain tulvia päähäni, ja siitä kai tuli sellainen illuusio, että nyt syntyy jotain hienoa.
Eikä se kyllä sitä ole, esitettäväksi kirjoitettu teksti, jos se ei ikinä pääse näyttämölle saakka. Ei ole, vaikka itse tykkäisin siitä kuinka.

Olin joskus työhaastattelussa, jossa haastattelija (hyvin omalaatuiseksi tiedetty ukko) katseli CV:täni ja arveli minulla olevan sen verran työ- ja elämänkokemusta, etten kaadu ihan ensimmäiseen mättääseen ja jää siihen makaamaan. Vakuuttelin innokkaasti, että juu, juuri näin.
Mikä vale. Minä olin ja olen edelleen juuri sellainen mättäällä makailija. Retkotan siellä voivottelemassa, vaatteet kastuvat ja yhyy. Mistähän tällainen on opittu, ja montako Jari Sarasvuon kurssia tarvittaisiin, että sisäinen sankarini pinnistäisi ylös mättäältä ja pistäisi ranttaliksi? 

Oli miten oli, niin nyt on jatkettava Timantti-pokkaria: koossa on 18003 sanaa ja kuusi lukua. Tarinan kaaressa mennään nyt siinä kohtaa, että päähenkilö Ellenin elämä on juuri romahtanut. Tai oikeastaan vain hänen tuore romanssinsa on karahtanut kiville, mutta luvassa on lisää vaikeuksia.
Oljenkorsi, joka katkaisee kamelin selän, on yhdessä kohtaa työpaikan kiukkuinen keittiöntäti. Käytin tuohon henkilöhahmoon ihmistä elävästä elämästäni: Naistenklinikan muonittajaleidiä, joka oli työvuorossa, kun minä olin synnyttänyt ainokaiseni.
Tuoreita äitejä oli ruokkimassa sellainen lohikäärme, ettei pahemmasta väliä. Vastasynnyttänyt nainen, joka on sattuneesta syystä joutunut olemaan syömättä hyvän tovin ja jonka maidontuotanto on juuri lähtemässä käyntiin, voi olla heikotukseen saakka nälkäinen. Kun minä ja pari muuta könkkäsimme (sattuneesta syystä, todellakin sattuneesta) kohti tiskiä tasan sillä kellonlyömällä kuin mikä ruoka-ajaksi oli ilmoitettu, tuli lohikäärme melkein silmille ja alkoi kirkua, että on täysin turha tulla sinne kärkkymään, koska ruoka ei ole vielä valmista.
Peräännyimme huoneisiimme vedet silmissä. Naisen töykeys oli jotain niin odottamatonta ja hätkähdyttävää, ettei kukaan edes osannut sanoa siihen mitään. Eikä jaksanut. Hyvä kun jaksoimme eteenpäin vaappua.
Leidin hallinnoimassa jääkaapissa piti olla imettäville äideille jatkuvasti tarjolla pientä välipalaa, mutta mehukeitot ym. olivat koko ajan lopussa. Todellakaan en uskaltanut keittiöntädille koskaan huomauttaa asiasta, vaan pyysin miestäni tuomaan minulle eväitä.
Olen kuullut monelta muulta äidiltä, miten mukavaa ja leppoisaa oli makailla pari päivää osastolla ennen vauva-arjen alkamista kotona. Hah. Minä laskin minuutteja, että pääsisin vauvan kanssa kotiin. Olin unenpuutteesta ihan sekaisin. Silloin kun vauva nukahti, kailottivat huonetoverit kännykkäänsä, tai heille tuli kovaäänisiä vieraita vierailuajan ulkopuolella.
Osa henkilökunnasta oli asiallista ja mukavaakin, osa taas vähintäänkin erikoista. Eräs itseään imetysekspertiksi mainostanut hoitaja suutahti, kun en innostunut hänen neuvoistaan hörpyttää vauvalle maitoa pienestä kupista, vaan otin mieluummin käyttöön tuttipullon, koska se tuntui helpommalta. Hän oli sitä mieltä, että tuttipullosta on haittaa imetykselle.
Terveisiä sinulle, Päivi (en ole nimestä enää ihan varma): et tiedä ihan kaikkea, etkä ole ennustaja. Jos äiti itse sanoo, että aikoo ilman muuta imettää ja on kaikin puolin luottavainen, häntä voisi lannistamisen sijaan vaikka kuunnella ja tukea. Imetys onnistui mainiosti, ja lapsi sai rintamaitoa 1,5-vuotiaaksi.
Kirsikkana kakussa sama hoitaja unohti tilata vauvalle verikokeet sokeriarvojen varmistamista varten, joten kotiinlähtömme viivästyi sen vuoksi monta tuntia.
Lisäksi joku oli sotkenut minun paperieni joukkoon jonkun toisen potilaan papereita. Lääkäri huomasi asian, oli aika äkäinen, vieressä hoitaja punersi ja änkytti, ja sitten lääkäri kotiutti minut ja vauvan saman tien. Että tiedä sitten, mitä niissä vieraissa papereissa oli — jotain sellaista kai, miksi lääkäri oli ensin pohtinut, voiko meitä vielä päästääkään kotiin.

Jaha, menipä tämä nyt muisteluksi. Varma keski-iän merkki, että tähän hetkeen keskittymisen sijaan elää menneessä ja jankkaa kokemistaan vääryyksistä. Aivan kuin ne siitä nollautuisivat, vaikka käy ihan päinvastoin: ne lihovat ja valtaavat itselleen lisää tilaa.  

Siis eteenpäin, sanoi viihdekirjoittaja läppärinsä ääressä.

Tuuli vie vikisijän

Raparperit odottavat vielä jääkaapissa, mutta muuten viikonloppu meni odotusten mukaan: paljon ulkoilmaa pyöräillen, juosten, puutarhatöitä tehden, grillaten, lukien. Kaikki kukkii. Voisipa vuodenaikojen kellon pysäyttää tähän, valkovuokkojen, rentukoiden ja orvokkien kukintaan.

Niklas Natt och Dagin 1793 tuli luettua loppuun. Olen vuosia vältellyt tarttumasta 400-sivuiseen dekkariin varmana siitä, että tarjolla ei olisi vastinetta lukemiseen käytetylle ajalle.
Onneksi nyt tartuin. Lukemisen jälkeen tuntuu siltä kuin minuakin olisi mätkitty puukädellä ja päälle viskattu lipeää. Olen hiukan mustelmilla, mutta hengissä toteamaan, että olipahan mahtava sukellus parin sadan vuoden taa. Minä ostin joka sanan. Vakavasti en epäillyt ainoankaan kohdan uskottavuutta. Loistavaa työtä.

Sitähän minunkin pitäisi tehdä, työtä, ja mieluiten loistavaa. Timantti lähtee eteenpäin lukemista 15788. Viikon kallistuessa loppua kohti olisi pokkarin seurattava samaa käyrää, jotta välttyisin kiireeltä.

Tänään on myös se päivä, kun monologinäytelmäni kopsahtaa uuteen sähköpostilaatikkoon, koska ensimmäinen vastaanottaja ei ole inahtanutkaan.
Saate on taas väsättävä jossain kohtaa. Tai laitettava copy-paste -saate. Harkitsen.

Yritän olla ajattelematta sitä tosiasiaa, että jos tämäkään taho ei kiinnostu tekstistä, minulla ei ole tiedossani kolmatta vaihtoehtoa. Yritän olla ajattelematta sitäkin, että monet menestyskirjailijat kertovat, miten heillä on kokonainen laatikollinen hylkykirjeitä, mutta minulle ei vaivauduta laittamaan edes niitä.
Minä olen niin kevyt roska, ettei tarvitse edes puhaltaa pois näkökentästä. Tuuli vie.

Helvetin oma parfyymi

Herätty perjantaihin kesken outojen unien. Kumpaa syyttäisin, Killing Eve -sarjaa, jota katsoimme puolison kanssa illalla (se on, sivumennen sanoen, outo, enkä oikein ymmärrä sen suosiota) vaiko Niklas Natt och Dagin epookkidekkaria, jota luin eilen sekä pihalla että sängyssä ennen nukahtamista? Siinä on kirja, joka ei todella ole hajuton eikä mauton. Joka saa nenän nyrpistymään ja vatsan vääntämään.
”Kuolemanpelko saa hien haisemaan erilaiselta, tiesitkö sitä? Se kun sekoitetaan vielä ruudinsavun kanssa, saadaan helvetin oma parfyymi”, sanoo yksi päähenkilö kuvaillessaan Suomenlahdella käytyjä Ruotsin ja Venäjän taisteluita, joihin itse osallistui.
Parfyymia, sitä 1793-romaanissa riittää, ja enimmäkseen se on kuvottavaa laatua. Samalla kuitenkin kummasti kiehtovaa. Sekin antaa oman lisänsä lukukokemukseen, että Tukholman Gamla Stanin kujat tuli juuri hiljattain koluttua. Lukiessani näen, missä romaanihenkilöt kulkevat. 

Lukemisesta sitten kirjoittamiseen. Timantti-pokkarissa on 13597 sanaa. Tahti siis eilisen aikana hiukan parani, muttei vieläkään huimaa päätä.
Katastrofi melkein jo kolkuttelee oven takana, mutta sitä päähenkilöni ei vielä tiedä. Ellen sovittelee mekkoja sukujuhliin ja hermoilee, koska hän haluaa tehdä kaikkiin hyvän vaikutuksen. Vaan kohta jysähtää tulikuuma tykinkuula fregattiin ja — no niin, on unohdettava tuo Natt och Dag.  

Kirjoittaen kohti viikonloppua. Haaveissa kauden ensimmäinen raparperipiirakka ja paljon, paljon aurinkoista ulkoilmaa.  

Koivunhalaaja

IMG_20190516_102511Uusi aamu ja silmät ovat vielä unessa, harittavat ja suhjuiset. Piti suurentaa teksti näytöllä 200 %:iin. Normisti on 150 %, koska tämä näyttö on pieni.
Silmien rasittuminen huolestuttaa. Tiedän, että ne ovat kovilla, koska luen ja kirjoitan päivät pitkät. Vastapainoksi yritän sitten ulkoilla mahdollisimman paljon. Nyt siihen on muitakin hyviä syitä, kuten tuo ihana, vihreä kevät! Tekee mieli halata joka ainoaa pihakoivuakin. Että kiitos, kun jaksoit taas kasvattaa nuo suuret, kauniit lehdet. 

Timantti-pokkarin kirjoittamiseen pitää löytää tänään vähän suurempi vaihde. Eilisen jäljiltä koossa on hiukan yli 11 000 sanaa. Kun pakko ei ole pakottanut, on eteneminen ollut verkkaista. Ei hyvä. Tällaisina hetkinä ajattelen, että minun pitäisi kuitenkin olla päivätöissä, jossa olisi selkeitä deadlineja juttujen valmistumiselle. 

Olen hiukan miettinyt sitä nuortenkirjakilpailua, jonka linkitin postaukseeni pari päivää sitten. En ole vielä antanut itselleni varsinaista lupaa ryhtyä ideoimaan käsistä. Minusta tuntuu, ettei siinä kuitenkaan kävisi kovin onnellisesti: siis niin, että saisin a) aikomani tarinan ajoissa valmiiksi ja b) lähetettyä sen kilpailuun ja c) vaikkei se menestyisikään siinä kisassa, lähettäisin sitä muille kustantajille tarjolle ja joku haluaisi julkaista sen. Todennäköisempää on, että se hautautuisi iCloudiin, valmiina tai puolikkaana, ja minä itkisin taas hukkaan heitettyjä tunteja, jotka olisin voinut käyttää toisin: kirjoittamalla tekstejä, joista maksetaan, lukemalla hyvää kirjaa tai leikkimällä lapseni kanssa.

Joo, olen nyt hiukan synkkänä. Syy: monologinäytelmä. Miksei se yksi tyyppi voi vieläkään kirjoittaa minulle muutamaa ystävällistä sanaa? Sellaisia, joista saisin hiukan pontta tarjota tekstiä toisaalle, jos / kun heillä ei siihen ole kiinnostusta.
Nyt itseluottamusta joutuu taas kaapimaan jostain lattianraoista. Konttaan ja pyytelen anteeksi, jos en nyt olemassaoloani, niin ainakin sitä, että kirjoitan ja tyrkytän onnettomia aikaansaannoksiani julkaistavaksi.

Etsin ja löysin kyllä jo seuraavan kohteen, jolle näytelmää tarjoan. Maanantaina, niinhän minä päätin.
Sieltä saan jonkinlaisen vastauksen, sillä ei voi olla niin, että kohdalle osuu peräkkäin kaksi kiireistä ja/tai epäkohteliasta tyyppiä, eihän?

Viihdekirjoittajan vuosipalkka

Veroilmoituksen teko ja Hesarin uutinen mediaanipalkkoihin liittyen inspiroivat tämän postauksen. Kerron siis, paljonko viihdekirjoittaja Sara Storm ansaitsi viime vuonna.
Minähän kirjoitan päätyökseni. Se on myös ainoa työni. Se ei ole mikään hauska harrastus, niin kuin monet (jopa sukulaiseni) tuntuvat edelleen luulevan. Usein kirjoittaminen toki on hauskaa, niin kuin työn pitäisikin olla. Toisinaan se on vihoviimeistä ja turhauttavaa rutistusta kaatuvien aikataulujen, vaativien toimeksiantajien ja huonosti tavoitettavien haastateltavien kanssa.

Yhtä kaikki, tätä minä teen, kirjoitan muutamalle toimeksiantajalle fiktiota ja faktaa. Olen tehnyt näin päätoimisesti syksystä 2015 alkaen, silloin noin 2/3 työajalla, jotta pieni poikani ei olisi joutunut olemaan pitkiä päiviä päiväkodissa. Tätä nykyä hän on siellä 7 tuntia päivässä, mikä tarkoittaa minulle reilun 6 tunnin päiviä. En siis tee ihan kokoaikaisesti töitä, vaan ehkä noin 3/4:n työaikaa. 

Osa-aikaisuus tietysti näkyy hiukan palkassakin. Tienasin kirjoittamisella viime vuonna yhteensä 21 941,4 euroa. Noin puolet siitä tuli romantiikan kirjoittamisesta. Toinen puoli muista kirjoitushommista ja Sanastolta tulleista lainauskorvauksista, joita saan kääntämistäni kirjoista. (Erittäin mukava lisä toimeentuloon, en väsy kiittämästä tätä systeemiä.)

Kirjoittaminen ei siis ole mikään kultakaivos ainakaan näin kuinka minä sitä teen: välillä hirveässä kiireessä ja paineessa, välillä leppoisaan (palkkaa ajatellen aivan liian leppoisaan) tahtiin naputellen.
Ero päivätöiden ansiotasoon ei kuitenkaan tunnu mitenkään valtavalta, koska en ole koskaan ollut hyvin palkatuissa töissä. Viimeisimmässä työpaikassani vuosipalkkani jäi alle 30 000 euron. Silloin kirjoitin sivutöinä, joten kaiken kaikkiaan ansaitsin kyllä aika paljon enemmän kuin nyt.
Elämä oli monella tavalla erilaista: minulla ei ollut lasta, vain avomies. Työmatkoihin meni paljon aikaa, eikä arkipäiviin kauheasti muuta mahtunut kuin töitä ja reissaamista. Kirjoitin iltaisin sen minkä jaksoin.
Nyt elämän rytmi on toinen. Saan ja voin viettää paljon aikaa perheeni kanssa. Kirjoitan iltaisin ja viikonloppuisin vain erityistapauksissa. Rahaa on käytettävissä vähän vähemmän, mutta elämä on muulla tavalla paljon rikkaampaa.

Pahinta (siis talouteni kannalta) on tietysti se, että välillä käytän työaikaani teksteihin, joita minulta ei ole pyydetty eikä tilattu ja jotka eivät sitten lopulta edes kelpaa minnekään, jos satun ne valmiiksi saakka saamaan ja jopa tarjoamaan jonnekin. (Joo, tarkoitan monologinäytelmääni, josta ei ole vieläkään kuulunut yhtään mitään. Asetin kahden viikon takarajan vastauksen saamiselle. Se täyttyy ensi maanantaina. Pitäisi siis varmaan jo alkaa etsiä sitä seuraavaa tahoa, jota voisin lähestyä.)

Näin minä olen tehnyt ja näillä näkymin teen edelleen. Miinuspuolet (tuon alle suomalaisen mediaanipalkan olevan ansiotason lisäksi) ovat olematon eläketurva ja istumatyö, jonka vaarallisuutta kailotetaan säännöllisin väliajoin. Taas tänään avasin työnhakusivuja ja yritin kartoittaa sopivaa osa-aikaduunia, jossa ollaan liikkeellä tai ainakin seisotaan ja johon pääsisi kotoani nopeasti… 

Monen kirjoittajan toimeentuloa ovat myös apurahat, mutta niiden suhteen minun kirveeni on tainnut lentää jo kaivoon. Olen elämässäni saanut tasan yhden pienen apurahan ja se oli gradun tekoon, hyvin kauan sitten.
Sen jälkeen hakemukset ovat vetäneet vesiperän, vaikka minulla on ollut hyviä suosittelijoita, enkä ole mielestäni kirjoittajana aivan meriittejä vailla. Olen muutaman kerran nähnyt vaivaa ideani esittelyyn ja työsuunnitelman laatimiseen, ja se hukkaan valunut aika raivostuttaa. Voin käyttää senkin ajan niihin töihin, joista maksetaan.
Ehkä apurahat onkin tarkoitettu vain niille taiteentekijöille, jotka muuten olisivat työttömyyskortistossa, koska ovat liian hienoja ja nerokkaita tekemään mitään muuta kuin sitä taidettaan ja masentuisivat, jos joutuisivat henkensä pitimiksi kirjoittamaan esim. mainostekstejä ja lehtijuttuja, kuten minä. (Kateellisen sappea, sori.) 

Niin, veroilmoitus on siis tehty ja aurinko paistaa. Päivän suunnitelmana on kirjoittaa jonkinlainen rupeama pokkaria kasaan ja sitten käväistä ulkona liikkumassa. Ihan kohta ollaan toivottavasti sellaisissa lämpötiloissa, että pystyn lähtemään läppärin kanssa uloskin tekemään töitä. Voi onnea.