Matkaan käy hän nyt

Kasseja pakataan. Reissulle lähtee myös antiikkinen MacBookini, jonka reunasta lapseni on vauvana järsinyt palan (ihan oikeasti on) ja jonka akku ei toimi.
Syitä on kaksi: pokkari ei ole ihan niin pitkällä kuin olisin toivonut (noin 13200 sanaa eli vajaa puolet) ja rikosnovellia on yhden lyhyen tiivistyssession jälkeen edelleen 11 sivua (pitäisi olla 6). Uudempaa läppäriäni en voi ottaa, koska sen näytön sarana on rikki, eikä kantta voi näin ollen taittaa kiinni. Jos saan muhkeat veronpalautukset, saatan ostaa uuden. Ehkä.

En tiedä, ehdinkö mitenkään saada rikosnovellia kilpailukuntoon sunnuntai-iltaan mennessä. Ehkäpä en, mutta aina voi toivoa.
Juhlat ovat sunnuntaina. Minä ja lapsi jäämme luultavasti sen jälkeen vielä pariksi päiväksi sukuloimaan. Sen lomassa toivottavasti syntyisi muutama tuhat sanaa pokkaria, niin loppuviikko ei olisi niin kiireinen. Timantin DL on tasan viikon päästä.

Ennen kuin päätin raahata MacBookin mukaan, puoliso ehdotti, että turvaudun kynään ja paperiin. Harkitsin sitäkin hetken, mutta niin se vain on, että ajatus tuntui työläältä. Enhän edes näkisi reaaliaikaisesti, miten sanat kertyvät tiedostoon 🙂
Kun aikoinaan aloitin pokkareiden kirjoittamisen, kirjoitin ne ensin paperille ja sieltä siirsin editoiden läppärille. En enää muista, montako pokkaria kirjoitin noin, ennen kuin aloin kirjoittaa suoraan ruudulle. Tätä miettiessä tuntuu siltä, että vielä tuotakin työtapaa pitää kokeilla – josko siinä olisi jotain arvaamattomia hyötyjä?

Mainokset

Rikosnovelli työn alla, ehkä

Havahduin myöhään eilen illalla siihen, että tämän rikosaiheisen kirjoituskilpailun DL on muutaman päivän päästä. Minulla oli jonkinasteinen aikomus osallistua siihen. Itse asiassa ajatus oli sellainen, että kun kokeilen rikollisten raapaleiden kirjoittamista, ne varmasti pyrkivät paisumaan novelleiksi. Ja kun niin kävisi, lähettäisin yhden tuonne.

Kävikin niin, että unohdin koko kilpailun. Osallistuminen kuitenkin kutkuttaisi edelleen. Sen vuoksi kaivoin koneen kovalevyltä seitsemän vuotta sitten kirjoittamani rikosnovellin, jota ei ole julkaistu missään. Teksti oli minusta aika hyvä, yhtä ongelmakohtaa lukuun ottamatta. Niin ja sitten se pikkujuttu, että sitä tekstiä on 12 sivua, ja kilpailunovellin maksimimitta on puolet siitä…

Osaisinko, ehtisinkö näinä päivinä tiivistää ja editoida tuon tekstin kuntoon ja lähettää kilpailuun? Järki sanoo, että en tietenkään, koska pokkariakin on edistettävä, mutta katsotaan.
Motivaatio on ihmeellinen asia, sen olen näiden läpikirjoitettujen vuosien aikana kokenut kirkkaasti monta kertaa. Lyhyessäkin ajassa voi yhtäkkiä saada aikaan käsittämättömän määrän tekstiä. Ja mikä omituisinta, yleensä on niin, että kun tekstiä syntyy nopeasti paljon, sen laatu on parempi kuin pitkän ajan kuluessa lause kerrallaan rutistetun ja muka harkitun ja hiotun tekstin. Kun virtuaalista kynää puristaa liian kovaa, se näkyy jäljessä.

Timanttia takoessa

Muutaman päivän päässä häämöttävä viikonloppu kuluu reissaamiseen, koska puolison sukulainen täyttää tasavuosia ja juhlii isosti. Sitä ennen on saatava Timantti-pokkari niin hyvään vaiheeseen, ettei haittaa, vaikka reissu vähän venähtäisi.
Siksipä en tänään vastoin aikomustani lähtenyt puistojumppaan. Vaihdoin urheilun läppäriin ja Kalev-mustikkasuklaaseen. Tulihan tästä hiukan syntinen fiilis. Pokkaria on kuitenkin nyt kasassa yli kolmasosa.
Tunnelma on kuuma, kun yksinäisiä vanhanpiian päiviään voivotelleesta päähenkilöstä on yhtäkkiä kiinnostunut kaksi hyvännäköistä hurmuria. Vilja yrittää valita järjellä, kumman kanssa syventää tuttavuutta, mutta voiko sellainen onnistua?

Pokkaroinnin lomassa luin Ntamo-kustantamon Leevi Lehdon Kiiltomatoon kirjoittaman henkisen testamentin. Lehto on saanut Parkinson-diagnoosin ja joutuu vähentämään työmääräänsä. Monellakin tavalla murheellinen juttu. Varsinkin suomalaisen runouden elinvoimaisuuden vuoksi täytyy toivoa, että joku ottaa Ntamosta tavalla tai toisella kopin.

Kuka lukee ja kenelle kirjoitetaan

Tuttavat ovat viime päivinä jakaneet ahkerasti tätä Asta Lepän artikkelia Hesarissa. Sen keskeinen viesti kuuluu, että keskiluokka on ominut kirjallisuuden. He kuluttavat sitä ja se käsittelee keskiluokan ongelmia. Juuri kukaan ei nykypäivän Suomessa kirjoita köyhistä ja kurjista. Työväenkirjallisuus puuttuu tai on marginaalissa.
”Lukuharrastuksensa myötä se (=keskiluokka) etääntyy sanavarastoineen ja ilmaisutaitoineen yhä kauemmas ”elämänkoulukansasta”, joka käyttää vittua pilkkuna eikä osaa edes yhdyssanasääntöjä. Samalla keskiluokka pärjää entistä paremmin ja on toimissaan entistä itsevarmempi. Halveksunnan kuilu syvenee. Ja mitä työväenluokka edes lukisi? Jonathan Franzeniako?”, Leppä kirjoittaa.

Minä yritin muutama vuosi sitten lukea Franzenin Vapautta. Kesken jäi. Osaksi siksi, että kirja oli monisataasivuinen ja sen laina-aika loppui. Tokihan olisin ahminut sen loppuun vaikka yöunien kustannuksella, jos imua olisi riittänyt. Päätin kokeilla myöhemmin uudestaan. Sitä päivää ei ole vielä tullut.
Minä en ehkä vain kokenut kaikkea kirjassa käsiteltyä itselleni kovin läheiseksi. Muistiin jäi hienoinen, viileä, vierauden tunne. Ehkä se on sukua sille, mistä Asta Lepän artikkelissa kerrotaan?

Mitä minulle tulee mieleen modernista työväenkirjallisuudesta? No, ensimmäisenä Arto Salminen, josta Leppä kirjoittaakin. Minusta Salminen oli kyllä varsin menestynyt kirjailija, vaikkei Finlandia-ehdokkaaksi yltänytkään (Runeberg-palkintoehdokkaaksi kylläkin). Hänen romaaneistaan tehtiin näytelmäsovituksia, Taru Mäkelä ohjasi (suositun, kiitetyn ja minusta oikein hyvän) elokuvan.
Entä Mikko Rimminen Pussikaljaromaaneineen, Nenäpäivineen? Eivät ne ainakaan keskiluokan syyllisyyttä käsittele.
Kreetta Onkeli, Pirjo Hassinen…?

Kolhuista ja kaunista

Timantti-pokkaria on valmiina vasta neljäsosa, mutta en ole huolissani. Pääni sisällä valmista on huomattavasti enemmän.

Tarinaan liittyvällä timantilla on – niin kuin monesti ennenkin – kiehtova historia. Niitä on mukava kehitellä.

Minulle esineiden menneisyydestä muodostuu niiden arvo, jolla ei ole mitään tekemistä niiden jälleenmyyntiarvon kanssa. Puolisoni on onneksi samoilla linjoilla. Näinä päivinä olemme kasanneet kirpputorikuormaa ja kyselleet toisiltamme: Onko sulla jokin tunneside tähän? Hyvä, ei mullakaan, pannaan pois.

Ei, en ole lukenut KonMaria enkä aio järjestellä kodin tekstiilejä tai kirjoja tai mitään muutakaan värien mukaan. Haluan vain vähän pienentää roinavuoriamme ja laittaa asianmukaisesti kiertoon sen, mitä emme käytä – ja mistä pystymme luopumaan. Me emme käytä esimerkiksi edesmenneen merimies-isoisäni kolhuista matkalaukkua ja isoäidin pitkä vakosamettitakkikin on ollut minulla yllä viimeksi opiskeluaikana, mutta niistä ja monesta muusta tavarasta on aivan mahdotonta päästää irti.

Kun tavara on osa itselle tärkeän ihmisen historiaa, siitä tahtoo tehdä myös oman tarinansa palasen.

matkalaukku

Siellä se päivystää, kaapin päällä. Tietääköhän se, että reissut on reissattu?

Kuin kieltäisi kalaa uimasta

IMG_3777Olen yrittänyt nauttia kesästä, koska aina se loppuu liian lyhyeen, ja talvi on vuosi vuodelta pitempi ja pimeämpi. Silti ajattelen päivä päivältä enemmän työasioitani.

Järjestelen mielessäni kirjoitustöitäni. Kun tämä parhaillaan lomailun ohessa työn alla oleva Timantti-pokkari on valmistunut, on loma loppu ja alkaa ”oikea” työnteko. Teen asiakaslehteä ja kirjoitan toisen Timantti-pokkarin. Sitten kirjoitan laululyriikkaa näytelmään. Ja Lääkäri-pokkarin. Sen jälkeen keskityn nuortenromaanikäsikseen (se kilpailu). Sitten ollaankin jo alkutalvessa, siinä kammoamassani loskaisessa ja pimeässä ajassa. Jospa onnistun kirjoittamaan itseni sen yli.

Olen tuosta kaikesta innoissani. Se on kai hyvä merkki? Jostain syystä vain poden hiukan huonoa omaatuntoa siitä, että haluaisin jo päästä kirjoittamaan. Kalenteriin merkatut deadlinet eivät ahdista yhtään, vaan saavat sormet syyhyämään, ideat pirskahtelemaan. Jossain patoluukkujen takana ne kolistelevat vapautta odottaen, sanojen virrat.
Ihanaa, kun kohta pitää kirjoittaa. Kun saa kirjoittaa.

Terveisiä nääs

Pikkuinen kesälomareissu tehty – niinkin eksoottiseen kohteeseen kuin Tampereelle 🙂 Ei kirjallista ohjelmaa. Olisin käväissyt Lauri Viidan lapsuudenkodissa, mutta museo on auki vain viikonloppuisin. Ajatuksena oli vilkaista sitä (ja koko Pispalanharjua, jonka ohi olen aina vain ajanut) fillarin selästä, mutta Pyynikinharjun näkötornille pyöräily ja itse torniin kiipeäminen veivät mehut.
Katson olleeni kuitenkin ihan kelpo turisti, koska ostin näkötornin kahvilasta mukaan kuuluisan munkin ja kävin Tuomiokirkossa ihailemassa Hugo Simbergin freskoja. Museokeskus Vapriikissakin pyörähdettiin.
Lapsi meuhkasi onnellisena Pikku Kakkos -teemaisessa leikkipuistossa, jonne tänään oli ilmaantunut suuri lauma niin isoja poikia, että heillä kasvoi parta. Jep, Pokémonejahan ne sieltä kirmaavien vaahtosammuttimien joukosta yrittivät löytää.

IMG_20160719_102441

Nyt väsyttää jopa niin paljon, etten jaksanut katsoa telkkarista Pemberleyn kartanon tragedian ekaa osaa, vaan laitoin sen tallennukseen. Rikoskirjailija P.D. James kirjoitti viimeisenä teoksenaan jatkon Jane Austenin Ylpeydelle ja ennakkoluulolle. Siitä muutama vuosi sitten tehty filmatisointi nähdään nyt Suomessa. Pakkohan Mr. Darcyn ja Elizabeth Bennetin rakkaustarinan suurfanin on pakko tuo katsoa, vaikka Hesarin Leena Virtasen mukaan sarjan rikosjuoni onkin täyttä hölynpölyä.

Ihan metsässä

Koska metsässä on paljon mustikoita ja kantarelleihinkin likipitäen kompastuu, on kaikki muu jäänyt parin päivän ajan vähemmälle. Esimerkiksi kirjoittaminen. Mutta nyt lähetin pokkarin päähenkilötkin metsään. Mitä siellä tapahtuu (vink vink, käännekohta suhteen kehityksessä!), sen voitte lukea lokakuussa 🙂

Niin, minä taidan itse asiassa lähettää useinkin pokkarihenkilöni luontoon. Oman kokemukseni mukaan metsä on hyvä paikka olla yksin itsensä kanssa, mutta myös kaksin toisen ihmisen kanssa. Vihreyden,  tuulen huminan ja linnunlaulun keskellä sitä toista tulee katseltua ja kuunneltua eri tavalla, tarkemmin.
Metsässä tuntuu hyvältä vaietakin yhdessä. Kumpikin voi uppoutua omiin ajatuksiinsa, eikä hiljaisuus tunnu hylkäämiseltä. Jostain syystä metsässä kulkeminen vaiti on ihan eri juttu kuin uppoutuminen kotona tabletin tai älypuhelimen syövereihin niin, ettei näe eikä kuule muuta.

oudot sienet

Ei, näitä en kuvittele kantarelleiksi. Mutta mitähän nämä ovat…?

Lukunautinnon anatomiasta

Nahkeat kelit vaihtuivat raikastavaan sateeseen, ja Timantti-pokkari nytkähti mukavasti eteenpäin. Onnistuin puhaltamaan elämää yhteen puunukelta vaikuttaneeseen hahmoon. Nyt tiedän mitä hän tahtoo ja mihin kaikkeen hän vielä ryhtyy päästäkseen päämääräänsä.

Takkuillen sen sijaan etenee yöpöytäkirjani. Stewenin Niin kauan kuin rakastat on monen illan jälkeen vasta sivulla 72. En ole vielä innostunut yhdestäkään kirjan henkilöstä, ja lukeminen tuntuu jos ei nyt työläältä, niin hiukan yhdentekevältä. Tuttu lukuvammani oireilee taas: minun täytyy kiintyä fiktiivisiin ihmisiin, jotta nauttisin lukemisesta.

Lukunautinto on monimutkainen asia. Miten se syntyy, mitkä ovat sen komponentit? Kirjakritiikeissä kiitetään usein elementtejä, joiden nähdään edustavan jotain uutta ja erilaista lajityypissä. Joskus ne ovat lukijaystävällisiä, toisinaan eivät niinkään.
Esimerkiksi rakenteen pirstaleisuus ja villisti lomittuvat aikatasot johtavat usein siihen, että joudun selailemaan tekstiä taaksepäin ja tarkistelemaan asioita, että saisin tapahtumista jonkinlaisen kokonaiskuvan. Turhaudun ja tunnen itseni typeräksi.

Kirjoja ei kirjoiteta, muttei myöskään lueta tyhjiössä. Olosuhteiden muutokset omassa elämässä, lähipiirissä, Suomessa, maailmalla – ne herkistävät teksteille eri tavalla.
Aikakin on lukemisessa yksi muuttuja. Sama kirja voi kolahtaa parikymppisenä ja uudelleen keski-ikäisenä, mutta eri syistä. Tai sitten ei enää ollenkaan. Jonkin kirjan merkitykset avautuvat vasta elämänkokemuksen myötä.

Kirjailijat luovat mahdollisia maailmoja, sanotaan. Siihen maailmaan pitäisi sisältyä mahdollisia ihmisiä. Se tuntemus lukiessa, että joku voi todella olla tuollainen jossain, joskus, tuntea noin, toimia noin, sanoa noin. Mahdottomat ihmiset jättävät kylmäksi.

Romaaniroisto pilasi elämän

Hesarin kulttuurisivuilla julkaistiin pari päivää sitten juttu aiheesta, josta olen tänne blogannutkin. Kirjailija on antanut roistolle nimen, jolla on yksi ainut kaima oikeassa elämässä. Kaiken lisäksi he toimivat samalla alalla. Kiinteistöbisnestä tehnyt Antti Koro syyttää Vepe Hännisen dekkaria elämänsä pilaamisesta, sillä Google-hakukoneen tuloksissa hänestä puhutaan rikollisena.

Hesari oli konkretisoinut asiaa etsimällä numeropalvelusta romaanihenkilöiden täyskaimoja. Hotakaisen Juoksuhaudantien Matti Virtaselle niitä löytyi 150, mutta Lehtolaisen Maria Kallio -dekkarien päähenkilölle enää yli 10. Tästä huomaa, miten vähän meitä suomalaisia on ja miten suurta vaihtelua nimissämme on.
Koska hakupalveluja on helposti käytössä, minusta jokaisen fiktiokirjoittajan kuuluu varmistaa, onko rikollisella / iljettäväksi kuvatulla tyypillä täyskaimoja ja montako. Kun kirjoitin pokkariin aiemmin tänä vuonna pedofiilin, keksin hänelle sukunimen, jota ei löytynyt väestörekisteristä – ainakaan silloin. Jos joku myöhemmin ryhtyy Metsosaareksi, sille en sitten enää voi mitään.