Hyvää joulua!

Ai kamala, se on melkein täällä. Ja koska se taas kiihdytti kohti niin vauhdilla, niin minun piti keskittyä viimeistelemään pokkari ja tehdä pari laskua, ja siinä rytäkässä tämän blogin päivittäminen jäi.

Tämä saattaa olla vuoden viimeinen postaus, ja ainakin tämä on viimeinen ennen joulua. Traditioksi on tullut, että Novelli-sivu päivittyy jouluksi, joten olkaa hyvät – siellä on nyt viime jouluna paperilehdessä julkaistu joulunovelli.

Maaliskuussa ilmestyvä Lääkäri-pokkari valmistui hyvissä ajoin ja lähti kustantajalle. Yhtä pakinaa olen tässä vielä värkkäillyt, ja välipäivinä oikoluen yhtä dekkaria. Mutta muuten sitten lomaa. Sääli, että lumet sulavat niin että lirinä käy. Ei pääse hiihtämään. Onneksi on tekojäätä.

Jos joulunpyhinä kaipaa romantiikkaa, niin myynnissä on Lääkäri-pokkarini, vink vink. Minä tykkäsin tästä tarinasta, eritoten sankari onnistui mielestäni hyvin. Benkku on koheltava suupaltti, mutta – kuinkas muutenkaan – hänellä on sydän ihan kultaa! Käsikirjoitus lähti matkaan nimellä Tuhma poika, mikä nyt ei ehkä ole romanttiselle pokkarille välttämättä kovin hyvä nimi. Toimituksessa siitä olikin tullut Särkyneen sydämen vanki, mistä minulle tulee mieleen dramaattinen riutuminen. Se taas ei tuota pokkaria kuvaa oikeastaan ollenkaan. Sankaritar on temperamenttinen toiminnan nainen, jolta petolliseksi uumoiltu mies saa kylmää kyytiä.

Näihin kuviin, näihin tunnelmiin (kuka se niin sanoikaan? en enää muista). Hyvää joulua ja onnea kohta alkavalle vuodelle!

Murskapalaute! Hui kamala!

En taaskaan vastaa kysymykseen, joka täällä WordPressissä odotti. Olisi pitänyt kertoa, ketä kadehtii. Sen sijaan kerron jotain muuta. Minä olen joitakin kertoja postannut tänne lukijoiden / kuuntelijoiden kehuja Sara Stormin pokkareiden sähköisistä versioista, joten laitetaan näkyville yksi murskapalautekin.

Miljoonan euron sääret on vuonna 2012 julkaistu paperisena pokkarina, ja nyt se on kuunneltavissa äänikirjapalveluissa ja luettavana ja lainattavana e-kirjana. Nimimerkki Sara (sic!) on kirjoittanut siitä:  ”Alkeellista tekstiä ja paperinohuet hahmot. Mutta nopealukuinen ja ennalta-arvattava.”

Tuon palautteen antaja on lukenut e-kirjan. Jos on lukenut. Miksi minä sitä epäilen? Varmaan siksi, että nuo mainitut asiat ovat ihan viimeisiä, jotka itse suostun pokkarieni heikoiksi kohdiksi tunnustamaan. (Palautteen mutta-sana on muuten aivan käsittämättömässä paikassa. Noin käytettynä se tarkoittaa, että nopealukuisuus ja ennalta-arvattavuus olisivat hyviä asioita.) Myönnän, että pokkarini ovat ennalta-arvattavia. Joka ainut on! (Haluaisinpa nähdä Kolmiopokkarin, jossa loppuratkaisu yllättää! Sen tekijä olisi taikuri.)

Pokkareissani on lajityypin kliseitä ja omia kirjoittajan maneerejani. Valitettavasti. Jotain pystyisin niistä siivoamaan, jos olisi mahdollisuus hinkata niitä pidempään. Ja toki olisi, jos joku siitä maksaisi. Ei maksa, joten se siitä.
Luomani sivuhahmot ovat usein karikatyyrejä, mikä joitakin (ainakin itseäni hahaa) huvittaa ja toisia varmaan ärsyttää. 

Formaatti, johon pokkarit on kirjoitettu, ei anna suurta liikkumavaraa, mutta aina olen pyrkinyt siihen, että tapahtumat olisivat mahdollisimman uskottavia, kieli olisi hyvää ja rikasta, ja ainakin päähenkilöissä olisi siinä määrin syvyyttä, kuin romanttiseen pokkariin osaan rakentaa ilman, että siitä tulee liian raskaslukuinen. Näistä asioista olen täällä blogissakin messunnut monta kertaa, ja siksi jotenkin tuntuu siltä, että tuo jätetty palaute on kuitti joltain, joka ei tykkää minusta.

En yhtään epäile, etteikö olisi ihmisiä, jotka tätä blogia ja ihmistä sen takana karsastavat. Jotka ajattelevat, että viihdekirjoittelija Storm, sinä olet syvältä p:stä, ja siksi minä käytän pari minuuttia siihen, että kirjoitan ilkeän palautteen pokkareistasi sillä toivomuksella, että sinua harmittaa.

Tai sitten joku on tuota mieltä oikeasti tuosta pokkarista, eikä siinä tapauksessa toivottavasti hukkaa ainutkertaista elämäänsä lukemalla yhtään enempää Sara Stormeja. Jos viihde ei viihdytä, sen parista kannattaa hankkiutua pois ja nopeasti. Se on minun neuvoni, jota itsekin noudatan. Olen esim. kieltäytynyt katsomasta yhtään enempää zombitarinoita tai ylipäänsä sellaisia sarjoja / leffoja, joissa kömpii joku pysäyttämätön hirviö tappamaan ja syömään ja tuhoamaan ihmiskuntaa. Minä en saa niistä mitään iloa, oivalluksia tai elämyksiä. Ne vain kuvottavat, joten puoliso saa katsoa niitä yksinään, jos tahtoo. (Ei muuten ole tahtonut. Ehkä hänkin on saanut niistä tarpeekseen.)

Sielunmaisemia

Puhutaan sielunmaisemista, ja minusta niistä pitää puhua nimenomaan monikossa, koska juuri nyt voin heti ulos astuessani nähdä yhden niistä monista. Vielä hetki sitten lehdettömät puut olivat kuin mustuneita luurankoja kaiken masentavan, lahonneen ruskean keskellä. Nyt sama maisema on kuin satukirjan sivuilta. Ei tarvitse enää pakottaa itseään ulos ovesta keräämään askelia. Päinvastoin — ulos tekisi mieli lähteä nytkin.

Ollaan jo perjantaissa. Jotain pitää vielä saada aikaan ennen ulkoilua, ja helpoimmin varmaan syntyy pokkaria. Uutiskirjejutut on palautettu. Saan siis vapaasti perehtyä Fannin ja Samuelin rakkaustarinaan.
Näillä pokkaristivuosilla ja julkaistujen tarinoiden määrällä yhä useammin tulee pysähdyttyä yhden kysymyksen äärelle: kuinka paljon toistan itseäni, ja kuinka paljon keksin jotain uutta? Kun saan jonkin idean siitä, mihin suuntaan juoni voisi kehittyä, alan epäröidä. Tuntuuko tämä taas kovin tutulta? Yritän pinnistellä muistiani, usein turhaan. Kokeilen seuloa pokkaritiedostojen kansiota muutamalla hakusanalla, mutta useimmiten vedän vesiperän. Saman asian kun voi kertoa eri sanoilla.

Fannin ja Samuelin tarina saa siis edetä niin kuin olen suunnitellut. Sen työnimenä on Syvä jälki sydämessä. He ovat tavanneet toisensa parikymppisinä ja rakastuneet, mutta silloin olosuhteet ovat olleet heitä vastaan. Fanni ei ole ollut tarpeeksi rohkea pitääkseen kiinni Samuelista. Hän ei ole luottanut tunteisiinsa, vaan on toiminut järkevästi, siten kuin on ajatellut, että häneltä, 20-vuotiaalta ensimmäisen vuoden lääketieteen opiskelijalta odotetaan. Myöhemmin hän saa toisen mahdollisuuden, mutta jälleen kuviossa on muitakin ihmisiä, jotka pitää ottaa huomioon.   

Synopsiksessa oli ensimmäiselle rakastumiselle nuoruudessa varattu vain yksi luku, mutta sepä venyikin ensin kahdeksi ja lopulta kolmeksi luvuksi. Sen jälkeen kirjoitin luvun, jossa aikaa on edellisestä kulunut kolme vuotta, ja Fanni on muuttanut yhteen miehen kanssa, joka myös opiskelee lääkäriksi. Menneisyys käy kummittelemassa, mutta palaa täydellä volyymilla vasta seuraavassa luvussa. Siis silloin, kun ollaan jo melkein pokkarin puolessavälissä.
Tälläisella rakenteella en ole kertaakaan ennen pokkaritarinaa kirjoittanut, aina on menty nykyhetkeen paljon vauhdikkaammin, jos takaumia ylipäänsä on ollut. Toimiiko homma? Toivotaan. En osaa peruuttaa enää poiskaan.

Nyt sitten kirjoittamaan. Edes pieni pätkä, ennen kuin on pakko lähteä ulos, sillä siellä paistaa aurinko! Ja ulkoliikunta.fi-palvelusta näen, että muutaman sadan metrin päässä oleva kuntoradan latu on ajettu kuntoon tänä aamuna. Enhän minä VOI olla nyt sisällä!

Sitä ennen kerron kuitenkin vielä, että luin Juhani Karilan romaanin Pienen hauen pyydystys, joka maalasi rikkain sanankääntein villin pohjolan, jota ei voinut kuin rakastaa. Toinen toistaan erikoisemmat ihmiset, ja sitten se kaikki muu: peijoonit, turvemöröt, metelit, näkki, raitajalat, vainajien henget…
Että kuvailu voi naurattaa niin paljon ja jo seuraavassa hetkessä hiukan kammottaakin – se on todellista kertomisen taitoa. Noissa kehyksissä tapahtuu sitten dekkari ja rakkaustarina, jotka eivät nekään ole lainkaan hullummin kerrottuja.
Tykkäsin tästä ainakin yhtä paljon kuin Satu Rämön Hildurista, kenties enemmänkin.

Kissa ja sen häntä

Jostain syystä WordPress kyselee tänään, onko minulla suosikkipaikkaa, ja missä se on – hämmentävää. Siis sellainen teksti oli tässä kentässä, johon aloin tehdä tätä postausta. Jaa-a. Olisikohan minun suosikkipaikkani eräs pieni järvi, jossa uin lapsena paljon, ja jossa mieheni aikoinaan kosi minua yhteisellä uimareissulla – ehkä. Mutta en minä sen sijaintia ala kaikille tuntemattomille täällä interwebsissä kailottaa, eikä sinne mitään turisteja kannata usuttaa, pieneen ja mutaiseen lätäkköön, jossa ei ole yhtään yleistä rantaa.

Havahduin tänään siihen, että oikeastaan Sara Storm elää joulukuussa jännittäviä aikoja. Sikäli kun tulkitsen äänikirjasopimustani oikein, minun pitäisi vuoden lopussa kuulla kustantajalta, montako kertaa pokkareitani on kuunneltu.
Jostain syystä se tieto tuntuu aika tärkeältä. Kuinka moni on viihtynyt niiden seurassa, saanut niistä iloa, kaivatun rentoutumishetken, pakopaikan huolilta ja arkisilta asioilta? Koska sitä vartenhan minä pokkareita kirjoitan. 
Uusia on tipahdellut kuunneltavaksi moneen otteeseen vuoden mittaan. Marraskuun loppupuolella tuli mm. Toisilleen tarkoitetut, joka on yksi omista suosikeistani. Se minun pitää ehkä jossain välissä kuunnella, ihan vain vertailun vuoksi — että viihdyttääkö se minua kuunneltuna yhtä paljon kuin luettuna. 

Toki minua kiinnostaa myös homman taloudellinen puoli. Siitä on puhuttu paljon viime vuosina: että kirjoittajat saavat äänikirjoista vain roposia.
Mitähän se minun kohdallani tarkoittaa? Sopimuksen mukaan minulle maksetaan korvausta äänikirjoista vuosittain, mutta jos summa jää alle 500 Tanskan kruunun, niin korvaus tilitetään vasta kun tuo summa (tämän päivän kurssilla noin 67 euroa) ylittyy. Minulla ei ole minkäänlaista käsitystä siitä, voisiko se ylittyä vaiko ei.
Paljonkohan yhden pokkarin tekeminen äänikirjaksi on kustantajalle maksanut, ja paljonko sitä pitää äänikirjapalveluissa kuunnella, että kustantaja pääsee omilleen? Ei mitään aavistusta siitäkään. Yritin googlata asiaa, mutta äänikirjabisneksen taloudellisesta puolesta on kirjoitettu aika vähän ja yksipuolisesti. Lupaan avata tätä asiaa blogissa, jos se siis itselleni jossain kohtaa aukenee. 

Kun eräs kustantaja pari vuotta sitten halusi edesmenneen sukulaiseni muistelmakirjan äänikirjaoikeudet, hän maksoi rojalteista 800 euron ennakon. Ensimmäisessä vuosiraportissa luki, että siihen saakka kertyneeltä muutaman kuukauden jaksolta korvaus kuunteluista oli 61 euroa, joka vähennettiin tuosta jo maksetusta ennakosta. Tällä kuunteluvauhdilla menee siis useampi vuosi, ennen kuin tuo kirja tuottaa tekijänoikeuden haltijoille enempää.
Sikäli kun englanninkielistä raporttia oikein luin, niin kirjan kuuntelukerrat olivat tuottaneet noin 340 euroa, mistä 18 %:n rojalti oli tuo 61 euroa. Yhdessä sarakkeessa luki ”copies” ja luku 214. En ole varma, mitä se tarkoittaa — kuuntelukertojako? Ottaen huomioon, että äänikirja on tarjolla monessa eri palvelussa, kuulostaa määrä aika pieneltä. Kävin katsomassa Storytelissä — sille on annettu 41 arvostelua. Monikohan kuuntelija vaivautuu antamaan arvostelun? Sitäkään en tiedä. Luulisi, että jokin tilasto on olemassa.
No mutta, odotetaan ja katsotaan.

Ja ai niin: jokin aika sitten törmäsin tällaisiin tilastoihin. Pakko oli ottaa kuvakaappaus. Lappeenrannan lainatuimpien sähköisten kirjojen listoilla marraskuussa Sara Storm, ja lokakuussa lisäkseni myös kollega Nora Niemi! Hyvä me.

Nyt kun kissa on nostanut häntäänsä kylliksi, kissan pitää ryhtyä töihin. Sanelin-sovelluksessa odottelee kaksi haastattelua, joista väsään jutut uutiskirjeeseen. Sen jälkeen voin palata Lääkäri-pokkarin pariin, sitä on vaivihkaa syntynyt vajaat 12 000 sanaa.