Terveiset viemäristä

Ääh.
Yksi toimitusneuvoston jäsenistä heittäytyi hiukan hankalaksi, joten sen sijaan, että voisin heti aamusta keskittyä siihen aukeaman juttuun, minun pitää korjata yhtä toista juttua. Sitä koko lehden kepeintä sivua, jossa haastatellaan kokkia, ja jossa on ruokareseptejä. Jossa olin tarkoituksella jättänyt varsinaisen haastatteluosuuden pieneksi, jotta reseptit saa taitettua kivasti.
Nyt sitten muiden todettua, että juttu on ok ja kiva, alkoikin se viimeinen tyyppi (pomomies) valittaa, että se on pliisu ja toistoa on liikaa. Toistolla hän tarkoitti sitä, että ingressiin on nostettu pari pääpointtia, jotka sitten toistuvat heti siinä lyhyessä tekstissä.
Tästä sitten innostui toinen jäsen, hiljattain taloon tullut nuori ihminen. Hän ilmiselvästi haluaa näyttää (ennen kaikkea pomomiehelle), että ideoita piisaa. Hän laittoi ketjuun pitkän meilin ja ilmoitti, että jutusta tosiaan puuttuu jotain. Hänen ehdotuksiaan: minun olisi lisättävä ruuanlaittovinkkejä kokin antamien vinkkien oheen, kerrottava kokista lisää taustatietoja, lisättävä salaattiresepti ja kerrottava, missä lämpötilassa kaasugrillissä kannattaa grillata.
Jaa. Jos jutun aihe on kesäinen kokkaus ja tilaa niukasti, en kyllä haluaisi käyttää sitä kertomalla kokin perheestä ja työurasta. Kokilta pyydettiin grillausvinkkejä ja -reseptejä, ja nyt pitäisikin olla myös salaattiresepti, miksi? Ja eiköhän kaasugrillin sopivat lämpötilat löydy kunkin oman laitteen käyttöohjeesta?

Jep, asenteeni on taas syvältä viemäristä. Se vähä asiakaspalvelu, mitä työhöni kuuluu, on näköjään joka kerta samanlaista tervanjuontia. Sen sijaan, että alkaisin innostuneena pohtia, miten saan jutusta asiakasta paremmin miellyttävän, haluaisin käskeä heitä työntämään ehdotuksensa ties minne. Minä en leiki tyhmien kanssa, ää-ää. (Sitä vaihtoehtoa, että olisinkin itse se tyhmä, en luonnollisestikaan tahdo harkita.)

Kaksi juttua on jäänyt roikkumaan haastateltavien tarkistukseen. Jos tyypeistä ei kuulu, laitan tekstit tänään vain raa’asti eteenpäin. Jos tulee jotain ihan pakollista korjaamista, niin korjataan sitten vedokseen.
Kokonaan vielä aloittamattoman jutun mäyrä ilmaantui eilen päivänvaloon sopertamaan, että ei tiedä tarpeeksi jutun aiheesta ja on yrittänyt turhaan delegoida tehtävää pomolleen. Toimitussihteerin kanssa sovittiin, että juttu jää ensi viikkoon, luultavasti Ruotsin-reissumme jälkeiseen aikaan.
En ole saanut kahta pyytämääni kommenttia aukeaman juttua varten, joten on kai pärjättävä ilman niitä. Haalin muualta ne faktat, joita olin ajatellut kysyä heiltä.
Töitä siis riittää, sekä täksi päiväksi että maanantaiksi. Mutta kyllä se tästä, sanoisi varmaan Manukin.

Helpottaa

mero.jpgTänään minun on savustettava yksi mäyrä kolostaan, jotta (todennäköisesti) viimeinen puhelinhaastattelu saataisiin tehtyä. Valmiita tekstejä on jo yhdeksän, kesken / tekemättä kolme.
Kyllä, nyt alkaa helpottaa. Tiedän, että lehti tulee taas kasaan. Yritän saada tänään muut hommat pois alta, jotta voin huomisen pyhittää sille aukeaman jutulle.

Pyysin ja sain pokkariin muutaman päivän lisäaikaa. Vanne hellitti päästä senkin vuoksi. Ei tarvitse valvoa öitä takomassa tarinaa kasaan. Ihanaa, että päähenkilöni Sofia ja Akseli saavat lisää aikaa kasvaa, sillä rakastan heitä jo nyt.

Aloitin eilen uuden kirjan, Englantilaisen romanssin. Niina Mero on siis kirjoittajakollega ja väitöskirjatutkija. Väsymyksestä johtuen en jaksanut lukea kuin kaksi ensimmäistä lukua, mutta jo tuon perusteella voi sanoa, että kirjallisuutta yliopistossa opiskelleelle viihdekirjoittajalle tämä kirja lienee aika lailla täsmäviihdettä. Jotain tällaista on varmasti odotettu – suomalaiseen todellisuuteen ja nykyaikaan ankkuroitua, kunnianhimoisesti kirjoitettua viihdettä.

Vähän sokea mutta sitkeä

Loppurutistuspäivät jatkuvat. Sen verran on nuttura ollut piukalla, että eilisiltana ruokaa laittaessa pamahti päälle migreeni. Puolisokeana väsäsin wokkia ja ilmoitin puolisolle, että sitä ei saa nyt arvostella, koska en ole ihan varma, mitä sinne tuli kaadettua (ei hän arvostele muutenkaan koskaan ruokiani, kehuu vain).
Olisin toki voinut kaatua sänkyynkin potemaan, mutta suomalainenhan ei luovuta. Mitä väliä sillä on, että näkee vain veitsen, eikä sitä, mitä on leikkaamassa. Voihan sitä käsikopelolla tunnustella, että ka, tuossa se tomaatti on, vaikkei juuri näykään.

Tänään pitäisi tulla lehtijutuissa taas pari reipasta nytkähdystä eteenpäin, jotta perjantaina olisi suunnilleen valmista. Nauhurilla on purkamatta kaksi puhelinhaastattelua. Kaksi juttua on haastateltavilla tarkistettavana. Toinen jo vastasi, mutta sanoi lukevansa jutun vielä tänään uudelleen läpi ajatuksella (olin vähällä vastata että kiitos, mutta ei tarvitse).
Toista hilloaa se epäilty insinööri. Hiukan myrkyllisenä täällä ihmettelen, mitä insinöörikielellä tarkoittaa ”tuota pikaa”. Koska kuitenkin se aiemman jutun insinööri oli niin mukava, yritän pysyä suopeana tätäkin kohtaan. Toistaiseksi.

Yksi tyyppi on tänään luvannut vastata sähköpostilla laitettuihin kysymyksiin.
Kaksi tyyppiä ei ole vastannut pyyntöön tehdä lyhyt puhelinhaastattelu. He ovat toimeksiantajan omaa väkeä, joten en ota asiasta suurta stressiä. Kai he sieltä kohta heräävät, jos eivät, valitan kontaktihenkilölleni. Hän on topakka ihminen, joka savustaa mäyrät esiin koloistaan.
Yhden kuvitukseen liittyvän ongelman sain ratkottua heti aamutuimaan, tai pikemminkin yksi henkilö lupasi ratkoa sen puolestani. Huh, minun ei tarvitse muutaman kuvan takia suunnitella reissua parin sadan kilometrin päähän. Siinä ei olisi ollut mitään järkeä.

Yksi koko aukeaman juttu on vielä levällään. Olen haastatellut siihen kahta ihmistä ja haluaisin vielä kommentteja ainakin kahdelta taholta. Tästä tuli minulle tämän lehden Projekti, se juttu, jolle sain paljon tilaa, ja haluan käyttää sen hyvin.
Haluaisin saada aikaan niin hyvän artikkelin, että sitä voisi käyttää juttunäytteenä, kun joskus, ehkä, taas haen jotain töitä. No okei, en minä mitään varmaan hae. Kuitenkin haluan tehdä informatiivisen mutta luettavan, lukijoita hyvin palvelevan jutun.
Tee työtä, jolla on tarkoitus – en enää muista, mikä ala aikoinaan rekrysi tuolla sloganilla, mutta kyllä minullakin tuo tarve on.

Elämä kuin kevätsää

rakeet.jpgValmiita juttuja: neljä. Osittain valmiita: viisi. Täysin levällään: kolme. Pakko myöntää, ettei tämä ihan unelmatilanne ole. Osittain-sarakkeesta täytyy saada kaksi juttua tänään siirtymään valmiiden puolelle, tai hukka perii.

Hävettää eilinen insinööripilkkani. Se insinööri ei halunnut muuttaa jutusta yhtään mitään, vaan kehui sitä ja toivotteli tervetulleeksi uudestaan.
Minä, joka meuhkaan aina ihmisten lokeroimista vastaan, sain nenilleni. Tuli kai tarpeeseen.

Äsken sain myös meiliä yhdeltä toissa viikon haastateltavalta, jolle olin lähettänyt jutun tarkistettavaksi. Olin keksinyt juttuun yhden lauseen, jossa esitetystä kahdesta faktasta ei kumpikaan pitänyt paikkaansa.
Olin aika lailla hölmistynyt viestistä. Selasin haastattelun esiin nauhurilta ja totesin, että tämähän olikin se, jossa patteri loppui kesken haastattelun. Siirryin silloin kynään. Mutta: lehtiöstä löytyi minun käsialallani lause juuri niin kuin sen olin juttuun kirjannut. En vain tajua, mistä olin keksinyt siihen a) kaupungin ja b) luvun, joita ei keskustelussa ollut ilmeisesti ollenkaan mainittu.
Miten voi istua ihmistä vastapäätä pienen pöydän ääressä ja kirjata hänen puhettaan paperille ihan päin peetä? Nytkö se pään sohjoontuminen sitten alkaa?
Korjasin sen kohdan ja lähetin hyväksyttäväksi. Vastaukseksi tuli meili, jossa tyyppi ilmoitti lähettävänsä minulle kohta jutun korjatun version. Siinä on kuulemma virheellisiä väittämiä.
Niin kuin lisääkin vai? Olen aika varma, että loput jutusta on poimittu suoraan nauhurilta ja firman omilta nettisivuilta.
Tämän projektin insinööri taisi löytyä.

Onneksi ei ole aikaa murehtia tuotakaan. Eteenpäin, sanoi se mummokin lumessa ja minä raekuurossa. Tämä tuli mieleen eilisestä yrityksestä lähteä lapsen kanssa kevään ensimmäiselle pyöräretkelle. Meillä oli jo kypärät päässä, kun taivaalta alkoi lentää minun sormenpääni kokoisia rakeita. Niitä tuli paljon. Pyörät jäivät varastoon, mutta lähdimme kauppaan kävellen keväisissä takeissa ja lenkkareissa sillä seurauksella, että kotiin palatessamme olimme molemmat kylmissämme. Rakeet olivat viilentäneet ilmaa ihan yhtäkkiä viidellä asteella.
Rakeita on edelleen maassa. Jos ei perjantaiksi olisi luvattu +13 astetta, saattaisinpa taas olla aika lailla käärmeissäni ja olemattoman maani myynyt ja jankkaisin, miten elämä on kuin kevätsää – kun luulee lähtevänsä pyöräretkelle, niskaan ropisee jääkokkareita.

Sutien liikkeelle

vallinkoski.jpgKukaan blogin lukija tuskin yllättyy kun nyt valitan, että minulla on hirveästi töitä. Tällä viikolla tosiaan on. En saanut viikonloppuna tehtyä juuri mitään, eikä ehkä ollut tarkoituskaan. Pokkaria kuvittelin kirjoittavani, kun lapsi on nukahtanut, mutta vähäiseksi se jäi. Sen sijaan vietin paljon aikaa pojan kanssa, ja hyvä niin. Lauantaipäivän lillin hänen kanssaan vesipuistossa (iho kutisee vieläkin). Eilen kutsuimme hänelle leikkikaverin kylään, ja paistoin ipanoille vohveleita.

Siinä sivussa luin loppuun Noora Vallinkosken Perno Mega Cityn. Se oli hyvä kirja, vahvasti kerrottu aiheesta, joka minusta ei ole vielä tyhjentynyt.
Sitä en tiedä, miten kirja kolisee aivan toisenlaisissa oloissa varttuneille. Tajuavatko he mitään sen pohjavireestä, tuoksuuko ja maistuuko se lainkaan niin kuin meille, jotka tunnemme painona vatsassamme, mistä siinä kerrotaan?

Tuollaisen kirjan lukemisen jälkeen jää pakostakin pohtimaan, mitä omassa ”Pernossa” olisi. Koska olen maalta, se muistuttaisi jossain määrin myös Kreetta Onkelin Ilosta taloa, parinkymmenen vuoden takaista menestysromaania.
Minulle ei kukaan koskaan sanonut, etten ole mitään, niin kuin äiti sanoo Pernossa Hannalle ja äidin isä aikaisemmin tälle itselleen, mutta jostain rivien välistä se hinkkautui näkyvilleni.
Sen vuoksi joudun melkein paniikkiin, kun oma lapseni epäilee taitojaan ja syyttelee itseään tyhmäksi. Minä kehun hänet kuplille joka päivä, hukutan helliin silityksiin. Ehkä kasvatan hirviötä, en tiedä. En vain osaa muutakaan kuin tehdä päinvastoin kuin mitä minulle tehtiin (ei kehuttu, ei paijattu) ja toivoa, ettei hänestä tulisi tällainen kyyryssä kulkija, itsensä alituinen epäilijä ja vähättelijä.

No niin. Tätä ei auta nyt potea pitempään, vaan rientää eteenpäin. Ensin on hätyyteltävä sähköpostilla niitä ihmisiä, joita pitäisi vielä lehteen haastatella. Sitten iskettävä kiinni uuteen tekstiin. Jotain on tänäänkin saatava valmiiksi asti. Mieluiten kaksikin juttua.
Yksi teksti viipyy haastateltavalla tarkistettavana. Kyllä, insinöörihän se siellä taas putken toisessa päässä luuraa. Odotellaan siis paluupostissa punaisilla kommenteilla viehkeästi väritettyä word-dokumenttia, joka on paisunut 200 sanaa eikä enää mitenkään mahdu taittoon…

Päivä paistaa risukasaan

Tänään on parempi päivä. Näyttää siltä, että vesivahinkoasia lähtee järjestymään niin, ettei ainakaan välitön henkilökohtainen konkurssi uhkaa. Bileisiin ei ole vielä aihetta, mutta ei suureen epätoivoonkaan.
Valitsen siis sen, etten murehdi. Yritän ainakin parhaani. Tuli hirveä olo, kun lapsi oli eilen alakuloinen, eikä osannut kertoa siihen syytä. Olenko saanut aikaan sen omalla stressaantuneella olemuksellani, tartuttanut tuon pienen ihmisen?
Viikonlopun omistan hänelle, teemme yhdessä juttuja, kuuntelen ja olen aidosti läsnä, enkä anna murheiden jauhaa takaraivossani.

Työrintamalle kuuluu aivan hyvää: kansijuttu meni heittämällä läpi haastateltavalta. Oikeastaan en osannut muuta odottaakaan. Kohtaamisesta tuli sellainen olo, että kyseessä oli suurten linjojen mies, joka ei lillukanvarsiin kompastele.
Myös tilaajatahon edustajat olivat juttuun tyytyväisiä, kehuivat kiinnostavaksi.
Äsken sain hyväksynnän toisesta valmistuneesta jutusta. Nyt vain uutta putkeen.
Osaan, pystyn, jaksan, ehdin. Siinä mantra seuraavalle puolelletoista viikolle. Ja sitten onkin pikku lomasen vuoro.

Katsoo kuvajaistaan sappilammikosta

Valehtelisin jos väittäisin, että kaikki on okei. Ei ole, vaikka olen hokenut itselleni paulocoelhomaisia viisauksia (joita normaalioloissa pitäisin latteuksina) ja yrittänyt suhtautua todella ylevästi siihen, että minun pitää järjestää vesivahinkoremontti ja maksaa se, eikä minulla ole moiseen osaamista, saati rahaa. Lisäksi minulla on todella kova kiire töitteni kanssa, eikä näin muodoin aikaakaan järjestellä yhtään mitään.

Aikaa ei olisi murehtimiseenkaan. Enkä ole siinä hyväkään. Yritän siis tehdä sitä, minkä uskon osaavani, eli kirjoittaa.
Sain eilen yhden lehtijutun valmiiksi, ja toinen lähti odottamattoman hyvin vauhtiin, vaikka nauhurilta purkautui välillä melkoista tajunnanvirtaa. Jälkimmäinen on kansijuttu, ja jos olen oikein ahkera, saan sen tämän aamupäivän aikana valmiiksi. Iltapäivällä voin kirjoittaa pokkaria ja purkaa nauhurilta jonkun pienemmän jutun. Näin siis, jos onnistun pitämään pään kasassa.

Eilen tuli kahdelta taholta sähköpostia, joissa tilattiin kirjoitushommia keväälle ja kesälle. Erinomainen juttu. Sattuneesta syystä minä otan kesällekin nyt ihan kaikki hommat, mitä vain tarjotaan, enkä mieti mitään lomailua.
Tuttuun tapaana olen jo monta viikkoa googlaillut kaikkia kotimaan lomakohteita ja suunnitellut, mitä kaikkea voidaan perheen kanssa käydä kesällä katsomassa. Nyt näyttää siltä, että ihan kauheasti ei voida. Katkeroittava ajatus. Yritän muistuttaa itseäni, ettei muidenkaan ihmisten elämä mene aina niin kuin he toivoivat ja suunnittelivat.

Elämä on ja on

Murheet nakertavat, murentavat mielialaa, sirpaloittavat ajatukset, saavat hommat tökkimään. En saanut eilen aikaiseksi sitä, mitä piti. Olen kuin liukkaalla parkkipaikalla tyhjää sutiva auto. Liikkeelle olisi pakko päästä, koska ensi kuun alkuun on suunniteltu pikku lomanen perheen kanssa, käväisemme Ruotsissa. Hommat olisi siis saatava kasaan ennen sitä. Tämä tarkoittaa sekä asiakaslehden juttuja että pokkaria. Arvatkaa, montako juttua on jo valmiina? Nolla!
Nyrkin kokoinen solmu mahassa johtuu vesivahingosta, josta odottelen vakuutusyhtiön korvauspäätöstä. Kosteuskartoittajan raportissa luki, että putken liitin ei ole ollut kunnolla kiinni. ”Työvirhe”. Se on tehty toistakymmentä vuotta sitten. Korvaako vakuutusyhtiö, vai täytyykö minun yrittää jäljittää liitoksen aikoinaan tehnyttä putkifirmaa ja vaatia jotain korvauksia heidän vakuutuksensa kautta? Jälkimmäinen vaihtoehto kuulostaa aivan toivottomalta ja mahdottomalta. Kolmas vaihtoehto on sitten korjata kaikki omalla rahalla. Mielikuvitusrahalla, tahtoo sanoa, koska oikeaa ei ole.

Turha surra asioita, joita ei pysty muuttamaan. Tulee, mitä tulee. Rahaa se vain on. Tärkeintä on, että ihmisillä on kaikki hyvin. Näitä latteuksia olen hokenut itselleni eilisillasta saakka, kun raportti pamahti sähköpostiini.
Tunnen itseni niin pieneksi ja typeräksi, kun murehdin. Maailman mittakaavassa tämä on mitätön asia. Vaikka minun raha-asiani menisivät tämän homman vuoksi kuralle, niin eipä perheeni joudu silti taivasalle tai nälkiintymään. Hävettää, kun ajattelen sitä, miten paljon huonommin miljoonilla ihmisillä maailmassa asiat ovat. Yhyy, täällä länsimainen nainen suree kastuneita lattioita!

PS No niin, sain puhelun, jossa ilmoitettiin, että vakuutusyhtiö ei tosiaan korvaa yhtään mitään. Tästä nyt sitten reippaana ja huoletonna tekemään töitä. Rai rai. Yhtään ei sureta.

Mitä kuolema korjaa

Eilen ajaessani kotiin pitkän työpäivän jälkeen kuuntelin autossa radiota. Siellä soi Ellipsin Maailma on rikki. En ole koskaan oikein voinut sietää kyseisen laulajan äänenkäyttöä ja olen muutenkin ajatellut olevani aika kaukana Haloo Helsingin musiikin kohderyhmästä (angstiset teinit?).
Tästä laulusta yksi säe jäi kuitenkin mieleen loppumatkan ajaksi. Sen ajatus oli, että mitä elämä rikkoo, sen kuolema korjaa. Aamen.

Minä nimittäin ajattelin erästä noin vuorokautta aiemmin kuollutta ihmistä, minun läheiseni entistä aviopuolisoa. Olin ollut sille tyypille vuosikausia vihainen siitä, millainen selkärangaton, itsekäs hyväksikäyttäjä hän oli. Millaiseksi hän ja hänen addiktionsa olivat läheiseni elämän tehneet.
Hän oli alkoholisti, narsisti, valehtelija, sadunkertoja ja vastuunpakoilija, joka jätti jälkeensä sotkua ja katkeruutta. Hän syrjäytti muut ihmiset läheiseni elämästä, eristi tämän omista sukulaisistaan. Meidät soitettiin hätiin vain kriisin tullen, kun riita oli päällä, kun uhattiin itsemurhalla, kun laskut olivat maksamatta.
Me sanoimme läheisellemme, mitä ajattelimme: että tuollainen elämä on kauheaa, kuluttavaa ja tekee sinut sairaaksi, sinun pitäisi erota hänestä. Seurauksena oli pitkä välirikko. Lapsia, jotka vieraantuivat täysin lähisukulaisestaan.

No. Nyt minä tajusin, että voisin päästää tuosta kaikesta irti. Sitä, mitä tuo edesmennyt teki ja mitä sai teoillaan aikaan, ei enää saa mitenkään tekemättömäksi. Eikä hän enää pysty tekemään pahaa läheiselleni. (Tosin: Ei hyvääkään. Ei hyvittämään yhtään mitään.)
Haluan ajatella, että vihasta ja katkeruudesta irtautuminen parantaa oman elämäni laatua. En aio mennä sylkemään hänen haudalleen. En tiedä, mikä hänestä sellaisen teki, enkä aio sitä yrittää selvittääkään.
Mutta en aio katua sitäkään, että kun muutama viikko sitten kävelin kadulla läheiseni rinnalla, hänen puhelimensa soi, entinen puoliso pyysi meitä käymään luokseen sairaalaan, ja minä kieltäydyin menemästä. Vetosin siihen, että lapsi oli mukana. En halunnut hänen näkevän osastoa, jossa oli huonon näköisiä, korisevia ihmisiä viime metreillään, mutta toki se oli vain osa syytä.
Minä en halunnut joutua siihen tilanteeseen. En halunnut joutua selkä seinää vasten, ainoina mahdollisina vuorosanoina ”no ei haittaa, että sikailit vuositolkulla, kaikki on annettu anteeksi”.
Hän ei eläessään tietääkseni pyytänyt mitään anteeksi, vaan syytti säännönmukaisesti muita kaikesta. Jos hän katui sitä, mitä läheiseni elämälle teki, niin hyvä. Siinä hetkessä, kun me kävelimme koleassa tuulessa liukkaalla jalkakäytävällä, minä en löytänyt itsestäni sellaista ”ihmisiähän tässä vain ollaan ja kaikki me erehdymme” -moodia, enkä halunnut lähteä sitä näyttelemään. Julmaa tai ei, näin se nyt meni.

Viihdekirjoittajan blogi on näemmä taas kovin kaukana alkuperäisestä tarkoituksestaan. Noh, se ei ole uutta. Eikä se, että nyt minun pitää paiskia töitä oikein tosissani seuraavat kaksi viikkoa, että saan kaikki luvatut hommat kasaan. Nauhurilla on tuntikaupalla purkamattomia haastatteluja ja kamerassa nippu kuvia. Töihin siis.

Tosin vielä totean sen, että luin eilen lounastauolla kahvilassa loppuun Eeva Turusen Neiti U muistelee niin sanottua ihmissuhdehistoriaansa. Olin vähällä jättää sen kesken, mutta olen iloinen, etten tehnyt niin. Jokaisessa tarinassa oli kuitenkin oma viehätyksensä ja jokunen niin hieno kohta, ajatuksellinen ja sanataiteellinen napakymppi, jotka teki mieli poimia talteen ja kehystää seinälle. Loppuarvio siis kuuluu, että paikoin pienoinen tiivistäminen olisi tehnyt hyvää, mutta hieno kirjahan tuo oli.

Jäinen tatti

IMG_7756.JPG

Symbolinen kuvituskuva: jäämöntti, joka muistuttaa tattia.

Miksi minä olen taas näin jähmeä, kun olisi kamala kiire? Minulla on nauhurilla purkamatta viisi haastattelua. Seitsemän (sic!) puhelinhaastattelua on vielä kokonaan tekemättä. Siis sen lisäksi, että lähden maanantaina tekemään kolme livehaastattelua.
Ja tässä minä istun tattina kahvimukin vieressä ihmettelemässä. Että kuka kertois, mistä aloitan. Ja olenko mää edes hereillä?

Kuvat olen sentään saanut purettua muistikortilta. Ei tullut suuria yllätyksiä suuntaan tai toiseen. Taittajaraukalla on taas ihmettelemistä kansijutun kanssa, koska kannen kuvan lisäksi pitäisi jotain kuvitusta laittaa jutun oheenkin, mieluummin enemmän kuin yksi kuva, koska kyse on pitkästä jutusta. Ja minulla on kuvia haastateltavasta istumassa kahvilan pöydässä ja kahvilarakennuksen edessä. Eikä muuta.
No, äsken onneksi bongasin erään urheiluvalokuvaajan nettigallerian, jossa oli kohteesta kuvia. Laitoin kyselyn, mitä yksi kuva kyseiseen tarkoitukseen maksaisi. Minullahan ei ole mitään neuvotteluvaltuuksia asiassa, mutta kun hinta selviää, voin esittää asian eteenpäin.
Vertailun vuoksi aion laittaa kyselyn toisellekin kuvaajalle, jolla on tyypistä myös kuvia, tosin vähän samankaltaisia kuin itse ottamani.

Viestintäalan työpaikkoja tuntuu nykyisin olevan paljon avoinna. Olen välillä klikannut mielenkiintoisten työnantajien ilmoituksia auki ja todennut, että ala on todellakin karannut ulottumattomiini.
Joskushan kuvittelin, että haluaisin suuntautua tiedottajan hommiin. En haluaisi. Siitä työstä on tullut kasvavassa määrin visuaaliseen puoleen painottunutta digitaalisen viestinnän tuottamista. Sitä varten pitäisi hallita sen kymmenen hienoa työkalua, joita pukkaa koko ajan lisää uusine ominaisuuksineen.
Kun nykyisessä hommassani saan postia jonkin organisaation tiedottajalta, saattaa tekstissä olla kielioppivirheitä sekä roppakaupalla kankeutta ja kökköyttä. Toistoa ja kömpelöitä sanavalintoja. Tiedottajan tekemät somepäivitykset ovat usein samaa lajia — sen lisäksi, että niiden tekonokkeluus ja -rempseys saavat tällaisen tädin lysähtämään myötähäpeästä. Mutta: niin uutiskirjeiden, raporttien kuin somepostausten videot, graafit, animaatiot jne. ovat usein mykistävän hienoja. Ei minulla ole sellaisten tekemiseen vaadittavaa silmää, vaikka opettelisinkin kaikki työkalut. Pakko pysyä lestissään eli sanojen sorvaamisessa.

Ja koska minun pitäisi saada aikaan mykistävän hienoja lehtijuttuja, on pakko lopettaa aiheen vatvominen ja ryhtyä hommiin.