Kulkurille kyytiä

päivänkakkarat

Kesäiset kuvituskuvat, niihin ei kyllästy koskaan.

Kello on jo kymmenen illalla, ja minä vasta aloittelen työpäivääni. No, lyhyt siitä tuleekin – sen teen minkä kohtuudella jaksan. Sitä paitsi kirjoitin päivälläkin kyllä pokkaria pienen pätkän. Ja kun ulkona on yhä valoisaa, ei tunnu yhtään siltä, että paiskisi töitä yömyöhällä.

Missä mennään? No, luvussa kuusi, ja päähenkilöni Venla on nyt ensi kertaa hiukan havahtunut siihen, että kulkuri-Antissa on viehättäviäkin puolia. Vielä hän suunnittelee lemppaavansa miehen nurkistaan ensi tilassa, mutta tämähän ei tietenkään onnistu (en toistaiseksi tiedä, miksei).
Sen lisäksi, että Antti onnistuu herättämään naisen Venlassa, hän kylvää toisenlaistakin levottomuutta kyseenalaistamalla Venlan turvallisen ja tasaisen elämän pienessä Kuusijoen kunnassa. Riittävätkö vakituinen työpaikka ja lähes puoliksi maksettu asuntolaina sittenkään onnen aineksiksi?

Kaksi viikkoa on kulunut päätoimisen lomailun ja sivutoimisen työskentelyn merkeissä, maanantaina asetelma muuttuu: lomansa aloittanut puoliso keskittyy vuorostaan lapsenhoitoon ja minä työhön. Timantti-pokkarin palautuspäivä on keskiviikkona. Ahkeran alkuviikon jälkeen lomailu voi toivottavasti jatkua torstaina – kunnes katkeaa seuraavaan työkeikkaan.

Mainokset

Hui kauhistus

tuusulanvayla2Tovi sitten luin lapselleni iltasaduksi pari tarinaa Mauri Kunnaksen Hui kauhistus! -kirjasta. Eilen illalla näihin aikoihin se olin minä, joka kauhistui.
Aikomani kuntoilu oli jäänyt tekemättä, ja kun kello kymmeneltä oli vielä kaunis ilta-aurinko, päätin ex tempore tehdä nopean juoksulenkin: pikapyrähdyksiä täyttä vauhtia, niiden välissä palauttelua kävellen tai hölkäten.
Ilta oli mukavan leppeä. Vastaan tuli yksi rullaluistelija ja koirankävelyttäjä, ohi vilahti pyöräilijä. Kun olin jo koko lailla loppuunjuossut, hikinen ja punainen ja kotimatkalla, minua vastaan tuli mies. Hän oli kai jäänyt juuri bussista. Hän oli iso, pitkä, ja vilkaisi minua, kun tulimme vastakkain.
Jatkoin matkaani kävellen, syke oli vielä korkealla. Aurinko oli jo laskemassa, hämärsi, missään ei näkynyt enää ristinsielua. Paitsi se mies, joka oli tullut bussista ja kävellyt ohitseni.
Juoksin vielä yhden sadan metrin pätkän, sitten piti luovuttaa. Olin poikki. Pysähdyin ja vilkaisin olkapääni yli. Näin miehen. Saman pitkän miehen valkoisissa housuissa. Sen miehen, joka oli tullut minua vastaan muutamaa hetkeä aiemmin ja lähtenyt kävelemään eri suuntaan kuin minä. Mies olikin kääntynyt ympäri ja käveli minua kohti pitkin askelin. Jo valmiiksi korkealla ollut sykkeeni hyppäsi taivaisiin.
Kauhuelokuvissa sen asetelman on nähnyt niin monta kertaa: öisen, aution kaupungin, kävelevän yksinäisen naisen, miehen, joka kääntyy hänen peräänsä. Kohta juostaan epätoivoisesti karkuun, huudetaan turhaan apua, jäädään kiinni, kuristetaan, viilletään tai jotain muuta kauheaa.
Jotain tuollaista kai rullasi tajuntani läpi muutamassa sekunnissa. Muuten en osaa selittää sitä hirveää paniikkia, jonka valtaan jouduin. Loogisesti ajatellenhan mies oli luultavasti huomannut eksyneensä reitiltään ja siksi kääntynyt. Se todennäköisyys, että hän kääntyi hikisen, verkkariasuisen keski-ikäisen naisen perään pahat mielessään, oli varmaan jotain promillen osia.
Ja silti, siinä hetkessä, olin käsittämättömän, hirveän kauhun vallassa, kaiken järkeilyn ulottumattomissa. Pelko kangisti jalkani ja salpasi henkeni, kun yritin juosta. Minulla ei ollut kännykkää taskussani, pelkät kotiavaimet vain. Olin halunnut juosta mahdollisimman kevyenä.
Muutaman sadan metrin matka kotiovelle tuntui monelta kilometriltä. En tiedä, montako kertaa katsoin olkapääni yli. Kymmeniä joka tapauksessa. Kompuroin ja haukoin henkeäni. Toivoin näkeväni ihmisen, koirankävelyttäjän, autoilijan, kenet tahansa. Mutta kello oli kaksikymmentä vaille yksitoista, eikä ketään ollut missään.
Kotona vikisin miehelleni, etten enää koskaan lähde ulos yksin tällaiseen vuorokaudenaikaan. En siksi, että todella pelkäisin kimppuuni hyökättävän. Vaan siksi, että minulla on liian vilkas mielikuvitus.

Mahdottoman edessä

kesämummo.jpgLuonnonläheinen juhannus takana: töyhtöhyypät huutelivat mökin viereisellä pellolla, puolustivat pesiään hyökkäileviltä lokeilta. Pihapiiri oli täydessä kukoistuksessa, ruusut, kielot ja syreenit tuoksuivat. Naapurissa sijaitsevan autiotalon lepakot jäivät tällä kertaa bongaamatta.
Sisällä mökissä rapisteli pahvilaatikossa kuusi kissanpentua. Juhannuspäivänä kuuntelimme sateen ropinaa peltikattoon. Pitkästä aikaa myös ihan ehtaa tuulen ulvontaa. Oma tunnelmansa siinäkin.

Uusi Nyyrikki-lehti odotti kotona kynnyksellä. Ihailin jatkokertomukseni ensimmäistä osaa, enkä olisi ilman edellisen postauksen kommentoijaa tajunnut, ettei siinä lue lainkaan kirjoittajan nimeä… Jutun tunnelmaan hyvin istuva kuva oli joka tapauksessa oheen löytynyt.

Työrintamalla seuraava siirto on aikatauluttaminen. Sen ohessa, että kirjoitan Timantti-pokkaria valmiiksi, sovittelen nettisivuprojektiin liittyviä haastatteluja heinäkuulle. Jotenkin ne pitäisi saada lomitettua sopivasti niin, että perheen kanssa lomailukin onnistuu.
Kesä on nyt täällä, ja siitä pitäisi pysähtyä nauttimaan. Vaan miten, kun kiire tykyttää suonissa? On kiire haukata kesää kaikilla aisteilla niin paljon kuin mahdollista, ennen kuin se on taas poissa. Mitä kaikkea pitäisikään ehtiä nähdä ja kokea muutaman hassun viikon aikana – yhtä mahdoton tehtävä joka ainut kerta. Olen jo etukäteen hiukan pettynyt…
Tänään näin pieniä kantarelleja. Yleensä niistä ilahtuu, nyt ne tuntuivat ensimmäiseltä varoitukselta lähestyvästä syksystä.
maisema lavila

Kuvat kertovat valheita

Tänä iltana viimeistelen vielä Timantti-pokkarin neljännen luvun. Sankari on jo astunut kuvioihin, mutta vielä Venla ei ole miehestä lainkaan innostunut, aivan päinvastoin: Antti on hänestä rönttöinen, aggressiivinen törökki.
Yllättävä lähentyminen odottaa kuitenkin aivan nurkan takana, ja Antti pääsee näyttämään itsestään uusia puolia. Hänen kaltaisiaan henkilöhahmoja on mielenkiintoista rakentaa: sellaisia, jotka eivät heti kättelyssä paljasta kaikkia korttejaan vastapelureilleen eli sankarittarelle ja lukijalle.

Pari tuntia sitten tein jotain, mitä nyt hiukan kadun. Kävin murha.infossa lueskelemassa artikkeleja vanhoista rikoksista (jotkut ovat tosi mielenkiintoisia) ja klikkasin itseni myös keskustelufoorumin puolelle. Eräässä ketjussa käsiteltiin tuoretta henkirikosta, jossa nuori mies surmasi entisen tyttöystävänsä ja sitten itsensä.
Ketjuun oli linkitetty pojan Facebook-sivu. Klikkasin sitäkin. Seuraavaksi löysin itseni tuijottamasta kuolleen tytön blogia ja sen kommenttiosastoa, jossa hänen kohtaloaan murehdittiin. Sitten alkoi hävettää.
Mitä minä siellä tein? Kyllä, olin mennyt sinne järkyttymään. Kauhistelemaan, miten sosiaalisen median todellisuudessa kaksi nuorta, niin kaunista ja onnellista ihmistä voi yhtäkkiä kuolla noin järkyttävällä tavalla.
Tietenkin voi. Tosiasiahan kuitenkin on, etten tiedä noista nuorista ja heidän onnellisuudestaan tai onnettomuudestaan yhtikäs mitään. Kuvien väitetään kertovan enemmän kuin tuhat sanaa, ja ehkä se onkin niin – mutta ne voivat kertoa myös valheita: lavastettua, rajattua, filtteröityä ja photoshopattua todellisuutta.

Blogi lomailee juhannuksen ajan, koska lähden perheineni juhannuskylään sähköttömälle mökille. Lempikukkieni myötä toivottelen siis kaikille oikein hyvää juhannusta! (Nurmitädyke on minusta kyllä jotenkin kolho ja käytännöllinen nimi näin herkille ja suloisille kukille.)

siniset kukat.jpg

Minullakin on ongelma (tai sitten ei)

tirana
Luin Haruki Murakamin Miehiä ilman naisia -novellikokoelman, ja minulla on kesken Pajtim Statovcin Tiranan sydän -romaani. Molemmat ovat arvostelumenestyksiä. Molemmista pidin, mutta olisin halunnut pitää vielä enemmän. Tai, no, ehkä ei ole reilua vielä sanoa Statovcista mitään, koska se tosiaan on kesken.
Mutta Murakamista odotin kai jotain valtavaa elämystä, enkä saanut sitä. Jotakuinkin jokaisella novellilla toki oli hetkensä, jollakin enemmän kuin toisella, mutta vastaavasti oli paljon sitä sellaista, joka ikään kuin vain liukui mieleni pintaa pitkin mitään jälkeä jättämättä. Jätti mielen nukkumaan. Kai pitää vielä antaa mahdollisuus jollekin hänen romaanilleen, onhan häntä povattu nobelistiksikin.
Toisaalta: luin HS Metrosta muutama päivä sitten kolumnin, jonka olisin voinut melkein itsekin kirjoittaa.
”Yhä useammin löydän itseni ärsyyntymästä milloin tarinankerronnasta, päähenkilöstä, näkökulmasta, tyylistä – tai pelkästään käännöksestä.
Minulla on ehkä ongelma. Tai sitten olen tiedostamatta oivaltanut, että elämä on aivan liian lyhyt itseäni ärsyttävien kirjojen lukemiseen.”
Näin kirjoitti Tarja Heinivaho -niminen ihminen, ja ymmärrän täsmälleen, mitä hän tarkoittaa.

Jyrsijöitä

Olen harrastanut sadepäivän hommia: leiponut lapsen kanssa pullaa, keittänyt hernesoppaa, siivonnut.
Ja tuntenut, että jokin minua jyrsii, sisältäpäin. On jyrsinyt jo jonkin aikaa. Tänään tajusin, mikä se on, kun yhtäkkiä mielessäni alkoivat pyöriä ainakin kymmenen vuotta sitten syntyneen romaaniaihioni teemat ja henkilöt. Tajusin, että minua pureskelevat ne tarinat, jotka vuodesta toiseen ovat kirjoittamatta, asuvat sisälläni, kasvavat ja paisuvat siellä. Tila käy ahtaaksi.
Jotenkin ne sieltä olisi saatava ulos, yksi kerrallaan. Yhtälö pitäisi ratkaista. Keskeisiä muuttujia ovat raha ja aika. Jos käytän ns. työaikaani, millä maksan laskut? Jos käytän vapaa-aikaani, ketä laiminlyön – perhettäni vai itseäni, ehkä pakosti molempia. Ei sekään tunnu hyvältä ajatukselta.
Tätä täytyy vielä työstää. Kaunis ajatus siitä, että käytän kevään kuluessa tunnin joka päivä nuortenkirjakässärini työstämiseen, tyssäsi heti alkuunsa. En ole moneen kuukauteen taas koskenutkaan siihen. Joku toinen minun elämääni eläen saisi varmaan paljon enemmän aikaiseksi, minä en.

Ja sitten synkistely seis, sillä silmiin osui kerrassaan ihana kirjavinkkaus: kirjastonhoitaja Riikka Utriainen kirjoittaa rakkausromaanien puolesta. Kommenttilaatikossa hän ehdottaa vielä dekkariviikon tapaista rakkausromaaniviikkoa. Kannatetaan!

Kamerat käyntiin

IMG_4923

Alppiruusuaika.

Jalkapallotreenejä, uimarantaa, pihaleikkejä. Olen tehnyt kaikkea muuta kuin kirjoittanut, sillä lapsen kesäloma alkoi. Se tarkoittaa sitä, että tekstin tuottamiselle on aikaa vain tunti tai pari päivässä. Ne on käytettävä tehokkaasti. Elokuulle asti kirjoittaminen on enemmän ja vähemmän sivutoimista. Vähemmän silloin, kun puolisokin lomailee ja voi pitää seuraa lapsukaiselle.

Timantti-pokkarissa alkavat juuri tv-sarjan kuvaukset. Jälleen kerran omasta työhistoriasta on hyötyä, sillä olen aikoinaan tehnyt toimittajan töitä paikallistelevisiossa. On myös tullut muutamaan otteeseen oltua avustajana Ylen ja eri tuotantoyhtiöiden tekemissä tv-sarjoissa ja elokuvissa, joten tiedän aika hyvin, mitä kuvauksissa tapahtuu.
Avustajan näkökulmasta kuvaukset ovat usein tylsää odottelua ja kahvin juontia, mutta näissä kuvitteellisissa kuvauksissa sattuu ja tapahtuu. Saatanpa laittaa jonkun ihan oikeankin julkkiksen piipahtamaan niissä.

Puoliksi sulanut

IMG_4819

Lokit vilvoittelivat helteessä vanhan tuulimyllyn katolla.

Autoilukiintiö on nyt vähäksi aikaa täynnä. Kauniin sään varjopuolena kaara oli kuin pätsi (rapsakaksi ruostunut antiikkiautoni on vaihtunut hiukan parempikuntoisempaan koslaan, jossa ei ole ilmastointia). Oli pakko välillä pitää vilvoittelutaukoja.

No, nettisivuprojekti otti näiden reissujen myötä aimo loikan eteenpäin. Nyt minulla on käytynä neljännes paikoista, eli kun laskee mukaan loput sekä kirjoitustyön, on urakka kyllä vasta alkumetreillä. Aloitettu kuitenkin.
Ja ennen kuin jatkan sitä, kirjoitan valmiiksi Timantti-pokkarin. Päähenkilön työpaikalla eli kuvitteellisen Kuusijoen kunnantalolla on parhaillaan täysi rähinä päällä. Venlan pikkusisko Maisa vaatii siskoltaan apua päästäkseen kisaamaan tosi-tv-julkkiksen suosiosta, ja siskonsa onnen nimissä Venla päättää turvautua kyseenalaisiin konsteihin — pieneen kiristykseen…

Eron paikka

IMG_4790Eilen istuin autossa yhteensä yli viisi tuntia, tänään edessä vajaat neljä tuntia. Siis paljon vähemmän. Ja suomalainen maaseutu, voi miten se on kesällä kaunis!

Kyllä, yritän psyykata itseäni lähtemään toiselle juttureissulle hyvillä mielin. Aurinko paistaa taas pilvettömältä taivaalta, ja eilinen sujui mainiosti. Tapasin mukavia ihmisiä, ja minua kestittiin yltäkylläisesti raparperipiirakalla sun muulla. Kuvaaminenkin onnistui ihan hyvin. Bonuksena vielä yllätyskahvit ystävän kanssa, joka asuu nykyisin ulkomailla ja jota en ollut tavannut viiteen vuoteen.

No okei, jotain harmiakin: erehdyin taas käyttämään sitä 0100100-navigointiohjelmaa, joka minun on pitänyt poistaa kännykästäni jo ajat sitten. Se ajatti minulla ympyrän, kehotti sekunnin sisällä kääntymään oikealle ja vasemmalle, vaikka näkyvissä ei ollut lainkaan risteyksiä, ja johdatti minut ajamaan kilometritolkulla kuoppaista hiekkatietä. Lopulta se ei löytänyt järjestelmästään lainkaan osoitetta, jonne olin menossa.

Puhuvatkohan muut navigaattorille? Minä olen useaan otteeseen tiuskinut sille, ja eilen taisin esittää tappouhkauksenkin. Kyllä, meidän on korkea aika erota, sillä tein jo syrjähypynkin: se oli Googlen karttaohjelma, joka minut vei perille viimeiseen määränpäähän.

Viihdekirjallisuus on kaunokirjallisuutta

Tänään pääsen vihdoinkin taas täysillä Timantti-pokkarin kimppuun – pois lukien se aika, joka minun on käytettävä kameran käsisäätöjen kertaamiseen. Huomenna on kaksi juttukeikkaa, joista molemmista olisi suotavaa saada aikaiseksi myös säällinen kuva.
Minusta on kiva suunnitella kuvan sommittelua ja väitän, että minulla on jonkinlaista silmääkin siihen. Juttuni kameran takana ovat myös yleensä sen verran omituisia, että kuvattavilta irtoaa lähes poikkeuksetta jonkinlainen hymykin. Mutta jos valaistus on jotenkin ilkeä, minä olen pulassa. Erityisesti kirkas auringonpaiste on viholliseni, ja juuri ulkokuvia on luultavasti tarkoitus ottaa. Sadettakaan en voi toivoa, sillä haluaisin edes vähäisesti toiminnallisia kuvia sen sijaan, että pöydän ääressä istuu hymyileviä ihmisiä kädet ristissä.
Pakko siis ottaa lusikka kauniiseen käteen ja opetella käyttämään omaa kameraansa. Olisin kaivannut hyvää harjoitussäätä, mutta tänään on tietysti tasaisen harmaata. Jospa iltapäivällä paistelisi.

Kirjailija Seppo Jokisen Kouvolan Dekkaripäivillä lausumat sanat mielessäni aloittelen työpäivääni. ”Minä olen viihdekirjailija”, hän sanoi. ”Ja viihdekirjallisuus on yksi kaunokirjallisuuden laji.” Yksinkertainen, mutta aika voimaannuttava lause 😊