Tom tom tom tom tom tom näin onnistuu

Postaan poikkeuksellisesti blogiin vasta illansuussa, koska olen kirjoittanut koko päivän. Olen tänään saanut jatkista kasaan mukavat 5000 sanaa. Se ei ole mikään kaikkien aikojen ennätykseni, mutta tämän viikon päivistä ehdottomasti paras saldo, vallankin kun ottaa huomioon, että joka sana on naputettu virka-aikana, eli minun tapauksessani klo 9-16. (No okei, kirjoitin minä senkin hetken, kun lähetin muun perheen kauppaan hakemaan tarjouksessa olevia turskafileitä.)

Jatkikselle laatimani aikataulu alkoi laahata perässä heti alkuviikosta, ja ahdistuin. Yritin kuroa sitä kiinni iltaisin, mutta ei se oikein onnistunut, kun seuraavana päivänä jäin heti uudestaan jälkeen.
Tänään aamulla tuskailin sen kanssa, että viimeisille osille laadittu synopsis alkoi hapertua silmissä. Tarina oli matkan varrella hiukan elänyt, ja muutama asia selittynyt eri tavalla kuin synopsista kirjoittaessani olin ajatellut.
Mitä nyt, onko keksittävä jokin käänne lisää, ähkyin, ennen kuin havahduin siihen tosiasiaan, että jatkiksen mitassa on vähän enemmän liikkumavaraa kuin pokkarissa. Olin aikonut kirjoittaa 12-osaisen tarinan, mutta kun niputin lukujen 9-10 ja 11-12 tapahtumat, alkoivat synopsikset heti näyttää paljon järkevämmiltä.
Tarinasta tulee siis 10-osainen. Ja hyvä. Siltä minusta tuntuu. Sellainen tuntemus seuranaan on hyvä kirjoittaa, tai tehdä mitä tahansa työtä. Tämän minä osaan, tämä onnistuu, se on ollut päällimmäinen fiilis tänään, vaikka olen edelleen flunssassa.

Vähän reilut kaksi osaa siis vielä kirjoitettavana. Päähenkilöni Lasse saa kohta pahanlaisesti nokilleen ja päätyy viettämään yön pihavajassaan, patjanaan vain upottava läjä itsesääliä. Vaan älkää olko huolissanne, paistaa se päivä vielä hänenkin risukasaksi muuttuneeseen elämäänsä.

Huomenna on pakko tarttua kiinni asiakaslehden tekoon. Vaikka olisi edelleen rohiseva viskibasso, on soitettava se haastattelutiedustelu, ja laitettava matkaan muutama samanlainen meilillä.
Ennen kaikkea on yritettävä hahmotella, mitkä olisivat ne tulevat pari reissupäivää. Sää on kauhean oikukasta, nyt luvataan taas pakastuvaa ja jopa lumisadetta. Millaisiin ajankohtiin uskallan buukata keikat, etten joudu ajamaan luistinradoilla tai lumimyrskyssä tai molemmissa?
Ääh. Lehden aikataulun muuttuminen ei tästä näkökulmasta ole kyllä yhtään hyvä juttu.

Mainokset

Kuole vittuun tästä maailmasta, hän huusi

Katsoin eilen lapsen kanssa uutta Muumisarjaa. Näytti hienolta. Kuulosti oudolta – vanhoihin ääniin on tietysti niin tottunut. Elina Salon puuttuminen tuntui erityisen järisyttävältä. Englanninkielinen tunnuslaulu oli kaunis, mutta ratkaisuna aika käsittämätön. Montakohan prosenttia suomalaisista katsojista (ja tällä tarkoitan niiden ydinryhmää eli lapsia) saa sen sanoista tolkkua? Loppuivatko rahat siinä kohtaa, kun olisi pitänyt maksaa suomalaisille tekijöille laulun kääntämisestä ja esittämisestä? Todella outoa.
Oma vekarani luki tunnarin ajan jonkun Lego-härpäkkeensä käyttöohjetta, koska ei ymmärtänyt eikä siksi jaksanut keskittyä kuunteluun ja katseluun. Muumitunnari on tähän asti ollut mukuloiden yhteisomaisuutta, jota on hoilattu hiekkalaatikon reunalla. Nyt sen luonne muuttui radikaalisti.
Ihan totta, Yle. Olisitte pyytäneet jotain alkuperäisen solistin veroista kaunisäänistä naista laulamaan uuden tunnarin, kyllä niitä Suomesta löytyy. Olisitte kilauttaneet Laura Närhelle tai Johanna Kurkelalle tai mikä se Husky Rescuen solisti nyt onkaan. Mää olen pettynyt.

Olen myös räkäinen, edelleen. Pakko silti uskoa, että räkää on vähemmän kuin eilen. Ainakin aamulla selvisin vähemmällä kakomisella. Ääni on edelleen haudantakainen, enkä tahdo soittaa vieraille ihmisille.

Jatkokertomusta siis vain tiskiin. Eilen piti kirjoittaa puolitoista osaa, sain valmiiksi vain yhden. Tuli pakollinen piipahdus asioille, tulostamaan ja postittamaan papereita. Matkalla tuli vastaan mies, josta paikallisessa Facebook-ryhmässä on varoiteltu. Päälle päin ihan siistin ja normaalin näköinen ihminen alkaa raivota vastaantuleville yksinäisille naisille tai naisille, jos näiden seurassa on lapsia, eikä muita aikuisia.
Nyt sitten napsahti minun kohdalleni. Litania oli melkein sanasta sanaan tuttu, koska olin sen lukenut palstalta. Silti tuntui aika haljulta kuulla se oikein tunteella esitettynä – miten minun pitäisi kuolla vittuun tästä maailmasta jne. Saatanan eläin, hän huusi lopuksi ja sylki maahan.
Ensimmäinen reaktioni oli huutaa, että mikä sinua oikein vaivaa. Sitten tulivat onneksi järki ja itsesuojeluvaisto avuksi, pidin suuni kiinni ja jatkoin matkaa. Jonkin sortin raukkahan tuo ihminen on ja avun tarpeessa, mutta sitäpä ei voi tietää, miten hän olisi puheisiini reagoinut. Kiitin myös onneani siitä, että olin yksin enkä lapsen kanssa liikkeellä. Ja meilasin poliisille, joka on pyytänyt ilmoituksia tyypin tempauksista.

Pettynyt zombi

Jatkokertomus loikki eilen yli 10 000 sanan. Ikävä kyllä myös räkätaudistani on tullut jatkokertomus. Pursuan limaa ja rohisen niin, etten kehtaa soittaa tiedustellakseni eräältä ihmiseltä haastattelua asiakaslehteen. Asia pitäisi ehdottomasti hoitaa lähipäivinä.
Joka aamu herätessäni toivon, että lima olisi jättänyt minut, vaan ei. Sängystä nousee koriseva zombi, joka seuraavan tunnin vain niistää, kakoo, yskii ja pärskii. Tämä alkaa käydä henkisestikin raskaaksi.

Eilisestä vastoinkäymisten listasta unohtui yksi asia: tapahtumalehden teko lykkääntyi ensi kesään, kun siellä vietetään jotain juhlavuotta. Ei siis sittenkään keväisiä juttukeikkoja tutuissa maisemissa ja niitä kaipaamiani kahvihetkiä vuosientakaisten tuttujen kanssa. Ei lisää kiirettä lähikuukausille, mutta tuon kiireen minä olisin ehkä tahtonut ja olisinkin.

Kun jotain peruuntuu tai lykkääntyy, tunnen nykyisin suurempaa pettymystä ja huolta kuin ennen. Pelkään, että asiat karkaavat minulta lopullisesti. Kokemus elämän sattumanvaraisuudesta ja hauraudesta on tullut viime kuukausina niin lähelle. Onko se tullut jäädäkseen, sitä en tiedä. Tieto siitä, että pitäisi elää rohkeammin, on paradoksaalisesti tuonut lisää pelkoa elämääni.

Ihmeitäkin tapahtuu

Potkaistaan uusi viikko alkuun positiivisen kautta: olen saanut aika paljon töitä tehtyä ja hyvää palautetta valmiista hommistani.
Uutiskirjeen lintuaiheinen juttu oli mieleen sekä tilaajalle että haastateltavalle itselleen. Ja olihan sitä hauska tehdäkin. Kuvituksen kanssakaan ei tarvitse tuskailla, niin kuin yleensä – lintuihmisellä oli tuhansia kuvia, ja hän oli innokas antamaan niitä käyttöön.
Pokkareista tuli kauniita kehuja sekä juonista että henkilöistä. Kohtalokas erehdys -pokkarista sain kiitosta mm. rikostutkijan sivuhahmosta. ”Taitavasti rakennettu niljake” häntä luonnehdittiin.
Onkohan se niin, että parhaiden henkilöiden pohjalla on aina todellinen ihminen? Tässä nimittäin ainakin oli. Monta vuotta sitten olin silloisen työparini kanssa tekemässä uutisjuttua rikospaikalla. Sota-ajan historiasta kertovan näyttelyn tiloihin oli murtauduttu, ja sieltä oli varastettu vanhoja aseita.
Poliisi tuli paikalle. Rikostutkija, keski-ikäinen mies, oli ensimmäinen ja tähän mennessä ainut ammattikuntansa edustaja, jolta olen omin silmin todistanut todella epäasiallista käytöstä. Ukko ei ollut tippaakaan kiinnostanut antamaan median edustajille (eli meille) tietoja rikoksesta, vaan keskittyi kuolaamaan työkaveriani, joka toki oli näyttävän näköinen nainen, mutta a) hänellä oli vihkisormus sormessa ja b) hän ei antanut miehelle minkäänlaista vinkkiä, että olisi tästä kiinnostunut muuten kuin ammatillisesti. Silti äijä vain tunki iholle, höpötti härskejä juttuja saunomisesta ja työnsi väkisin oman yksityisen kännykkänsä numeroa.
Timantti-pokkarini poliisi Antero Rutalahti sai tuolta oikealta poliisilta sekä ulkoisen olemuksen että suuntaviivat toimintatavoilleen.

Sitten huonompiin uutisiin: sain viikonloppuna jatkokertomusta nippuun lähinnä siksi, etten jaksanut tehdä muutakaan. Kamala räkätauti jatkuu yhä.
Lauantaiaamuna päätin, että täytyyhän tämän tästä jo olla laantumassa ja lähdin pojan kanssa ulkoilemaan kahdeksi tunniksi. Kotiin tullessani olin aika lailla poikki ja sunnuntaina entistä kipeämpi. Eli ehkä se reipas ulkoilu ei tehnytkään hyvää. Näytin ja kuulostin niin karmealta, että puoliso riensi apteekkiin noutamaan läjän troppeja sinkkitableteista kurkunpuuduttajiin ja yskänpastilleihin.
Eilisen vietin sitten tiiviisti sisätiloissa ja tekemättä yhtään mitään rasittavaa. Jos lepo auttaa tähän tautiin, minun todellakin pitäisi olla kohta terve.

Sairastaessani luin Jennifer Eganin bestseller-romaanin Sydäntorni. Mieleeni oli jäänyt Eganin haastattelu Hesarissa ja maininnat hänen saamistaan palkinnoista. Odotin tästä jonkinlaista pankinräjäyttäjää ja hiukan petyin. Ilmeisesti Eganin myöhemmät teokset ovat niitä ja tämä jonkinlaista alkuverryttelyä (alkuperäisteos The Keep on ilmestynyt jo 2006). Romaanilla on hetkensä ja niitä on paljon, kirjoittaja on tavattoman taitava, mutta jokin tässä jäi harmittamaan.

No, minua ei ole helppo miellyttää. Saimme puolison kanssa myös Koukussa-maratonin valmiiksi, ja niin paljon kuin sarjasta pidinkin, en ollut viimeiseen jaksoon täysin tyytyväinen. En minä mitään happy endiä päähenkilöille uskaltanut odottaakaan – olin aiemmin nähdyn perusteella aika varma, että jompikumpi menettää henkensä – mutta kai jonkinlaista kohtuullisuutta toivoin edes osalle niitä ihmisiä, joihin katsoja oli saatu kiintymään. Nyt kaikille kävi jokseenkin lohduttomasti.
Miten sitten itse olisin sarjan päättänyt? Olisin varmaan laittanut Kristan uimaan hyiseen veteen ja pelastamaan Oskarin hengen, ja poliisi-Pentin auttamaan pariskunnan pakoon Thaimaahan. Oskari olisi menettänyt uudelleen rakastamansa työn, mutta saanut rakastamansa naisen.

Oikeassa elämässä ihminen jaksaa vastoinkäymiset usein sen ajatuksen voimalla, että elämä tasaa puntteja – kohta tapahtuu taas jotain hyvääkin. Väitän, että niin lukija kuin katsojakin kaipaavat viihteestä tuota elementtiä. Kun palkinto jää saamatta, kun puntit jäävät pahan ja huonon ja toivottomuuden puolelle, tulee tyytymätön olo. Eräs tuttu kieltäytyi aikoinaan näistä syistä katsomasta Aku Louhimiehen elokuvia. Minusta Manchester by the Sea on hieno leffa, mutta kovin usein sellaisia ei vain jaksa katsoa.
Kyllä ihmiset tietävät oikein hyvin sen, että paha ei saa aina palkkaansa, mutta haluavatko he todistaa sitä myös viihdettä kuluttaessaan? Eihän se ole kuitenkaan mikään realistisuuden edellytys. Oikeassa elämässä käy usein (onneksi) hyvinkin. Jopa ihmeitä tapahtuu, ja niitä ihmiset rakastavat, pieniä ja isoja. Minä ainakin.

Niisk

img_2994.jpgKaunis päivä sairastaa. Äh. Sen sijaan, että painaisin hommia täysillä, nuokun läppärin ääressä räkäisenä ja vilunväreisenä. Heräsin 4:15 kamalaan kurkkukipuun, ja kun viimein sain taas unta, soi herätyskello. Olihan tämä toki odotettavissa, koska puoliso poti samanmoista tautia viime viikon.

Koska (ainakin joidenkin mielestä) valittamisen sijaan kannattaa keskittyä siihen, mikä on onnistunut, niin kerrataanpa: Auto meni läpi katsastuksesta. Sain puhelinhaastattelun tehtyä. Pokkaria on kasassa yli 23 000 sanaa.

Ollaan siis iloisia. Tai ehkä se on liikaa pyydetty, mutta jospa töitä jaksaisi kuitenkin tehdä. Olisi oikeastaan pakkokin. Aloitan purkamalla nauhurilta haastattelun, jonka aiheena ovat muuttolinnut. Kiva, kiinnostava aihe. Kohta voi taas peltoaukean läpi ajaessaan pysähtyä tien laitaan ihailemaan ruokailevia laulujoutsenia. Ne lipuvat valokuvissa ja maalauksissa aina siinä samassa asennossa, mutta kuten yllä olevasta valokuvasta näkee, pitkät kaulat taipuvat monenlaisille mutkille.

Silppuhommaa

Jos pitää olla jossain iltapäivällä kello 14, on koko päivä pilalla. Joku viisas joskus jossain on sanonut noin, tai sitten muistan väärin.
Täällä minä taas juon kahvia puoliunisena, enkä tiedä mistään mitään. Vähän yli tunti aikaa tehdä töitä, ennen kuin vien auton katsastukseen. Matkoineen kaikkineen se on noin tunnin keikka.
Kun palaan, on jo melkein lounasaika. Sen jälkeen taas tunti kirjoitusaikaa, ja sitten sovittuna puhelinhaastattelu uutiskirjeen juttua varten. Turha siis kuvitella, miten monta tuhatta sanaa saan tänään aikaan pokkaria ja jatkista. Pieneksi jää.
Vara-Lääkäri on kyllä hyvässä mallissa, sitä on koossa vähän yli 20 000 sanaa, eli 2/3 mitasta. Sen valmistuminen on siis noin kolmen työpäivän asia. Paukut onkin suunnattava nyt jatkikseen – kunhan vain saan uutiskirjeen jutun pois jaloista.

Huhti- tai toukokuussa saatan tehdä sitä kivaa tapahtumalehteä, jonka teosta minulta kyseltiin. Siellä lasketaan nyt budjettia ja väsätään tarjousta.
Voi kun se toteutuisi. Menisin pariksi päiväksi paikan päälle tekemään jutut. Siinä ohessa istuisin tuttujen ihmisten kanssa alas puhumaan elämästä kahvimuki kourassa, niin kuin muutama vuosi sitten. Silloin ei tajunnutkaan, että ne olivat pieniä onnenhetkiä.
Olin omieni joukossa. Sellaista tapahtuu nykyisin niin harvoin. Perhe on tietysti niitä omia, se läheisin ja rakkain ja tärkein asia, mutta live-ystävyys on karannut minulta melkein olemattomiin. Sitä kaipaan.

Jos vois vaan kirjoittaa

hitto.jpgAikainen aamu. Tai ei, mutta vähän tavallista aikaisempi – lapsi piti viedä päiväkotiin puolta tuntia aiemmin, koska ryhmä lähti liikuntahallille. Tuntuu oudolta olla koneen ääressä jo puoli yhdeksältä. Näin tiukasti sitä on kaavoihinsa jämähtänyt.

Äsken havahduin siihen, että maanantaiksi pitää olla valmiina uutiskirjeenkin juttu. On siis laitettava sähköposti ihmiselle, jota siihen toivotaan haastateltavaksi.
Jossain välissä on ajettava ostamaan autoon uusi tuulilasinpyyhkijän sulka.
Huomiselle aamupäivälle olen varannut katsastuksen.

Katsoin tälle viikolle tekemääni hoidettavien käytännön asioiden listaa ja totesin, että vasta yksi kohta on hoidettu. Äyh. Miksi elämä ei voi olla yksinkertaisempaa?
Kaiketi siksi, että on itse kerännyt ympärilleen kaikenlaista, joka siitä tekee elämisen arvoista ja mukavampaa, kuten oman perheen. Jos eläisin perheettömänä ja autottomana erakkona jossain korvessa, voisin unohtaa katsastukset, neuvolan ja lapsen parturin varaamisen, lähisukulaisen tasavuosisynttärin huomioimisen, talotoimikunnan kokoukset ja ystävyyssuhteiden hoidon. Söisin henkeni pitimeksi mustikoita ja kuivattua nokkosta ja lukisin paljon runoja.
Ajatus viehättää kovasti noin 10 sekunnin ajan.

Rakkausromaanikaappi

Kauppalehden toimittaja tuli kaapista. Rakkausromaanikaapista. Mies. Toivottavasti tuo tarina on totta, eikä mikään klikkien toivossa väsätty vedätys. Ihan tekisi mieli lähettää tuolle Heikki Haapavaaralle tekijänkappale tai pari.

Mitä muuta? Töitä vain. Eilen iltapäivällä iski tunniksi ihmeellinen lama ja laiskuus, enkä saanut itseäni tottelemaan. Surffasin pokkaria varten yhtä taustatietoa, ja sitten jämähdin nettiin lukemaan keskusteluketjua. Ikinä ei kannattaisi klikata taustatietoa varten Vauva-lehden keskustelupalstaa, vaan valita hakutuloksista jokin muu linkki. Se runsaudensarvi on aivan liian koukuttava paikka. Siellä on porukkaa, joka on lukenut ja analysoinut uutisia julkkisjuoruista maailmanpolitiikkaan. He ovat ehtineet, huomanneet ja jaksaneet lukea kaikenlaista sellaistakin, mitä itse ei ole. Palsta on täynnä turhanpäiväistä hölinää ja trollausta, mutta seassa on helmiä. Niiden löytämiseen menee aikaa, jota minulla ei todellakaan juuri nyt olisi.

Pakko terästäytyä. Tänään käytän työajan maksimaalisesti hyödyksi. Lääkäri-pokkari jatkuu luvusta viisi, ja tämä on viimeinen päivä, jonka omistan kokonaan pokkarille – huomisesta lähtien puolitan päivät sille ja jatkikselle, joka on saatava kunnolla vauhtiin.

Kohta nauraa harakkakin

silmutReissusta palattu sorvin ääreen. Mies kävi viemässä lapsen päiväkotiin ja haki minulle kaupasta mustikkapullan aamukahvin kanssa. Pyytämättä ja tilaamatta. Tiedän, ihana mies.

Nyt sitten jatkuu rypistys ja rutistus. Vielä ei tunnu raatamiselta, mutta kuun lopussa saatan olla eri mieltä. Puolitoista kuukautta kun olen superahkera, niin helpottaa. Silloin on jo kevätkin. Ehdin vertailla ja ostaa itselleni vihdoinkin uuden läppärin. Laitan sen reppuun ja pyöräilen koko päiväksi kansallispuistoon kirjoittamaan. Hyvät eväät, aurinko paistaa, lämmin kallio takapuolen alla, sinivuokot kukkivat, jossain nauraa harakka. Ihana arki odottaa ihan nurkan takana. Eikö vain?

Äsken tuli sähköpostiin alustavaa tiedustelua muutamasta lyhyestä artikkelista kesätapahtuman lehteen, ja pidin itselleni pienen päänsisäisen puheen siitä, mitä kirjoitan vastaukseksi. Annan karkean hinta-arvion MUTTA EN LUPAA TEHDÄ MITÄÄN ENNEN HUHTIKUUTA. En, vaikka kyseessä on hauska homma ja kivat yhteistyökumppanit.

Elämä, jonka olisit halunnut

Kun joku toinen elää sitä elämää, jonka olisit halunnut itsellesi. Kun se joku on vieläpä kiva ja ihana ihminen, sellainen, josta kuuluisi vain pitää, eikä kadehtia, ainakaan ikävällä tavalla.
Lääkäri-pokkarini päähenkilö Loviisa kipuilee tuntemuksiensa kanssa. Kateuden kohteena on uusi työkaveri Senja, jonka kanssa hän tulee juttuun hyvin. Loviisasta on tuntunut, että heistä voisi tulla läheisiäkin ystäviä, mutta kaikki muuttuu, kun hän tapaa Senjan miesystävän.
Hän haluaisi tuon miehen itselleen. Haluaisi, vaikka ei saisi haluta. Haluaisi, vaikka yrittää olla haluamatta. Loviisa ei aio tehdä mitään lähentyäkseen miehen kanssa, mutta kuin huomaamatta asiat alkavat luisua väärään suuntaan.

Tällaisesta asetelmasta siis liikkeelle tänään. Kesken on pokkarin luku 3. Pystyn pokkarin parissa viettämään vielä suurimman osan ensi viikosta. Täytyy toivoa, että saisin sen jotakuinkin valmiiksi, sillä sitten alkavatkin jo painaa muut hommat: Nyyrikin jatkis, jota olen tässä rinnalla hiukan aloitellut, sekä sitten ei-fiktiiviset tekstit. Asiakaslehteen taulukoin itselleni kirjoitettavaksi ruhtinaalliset 11 juttua. Lisäksi minulta tilattiin eilen juttu uutiskirjeeseen, dl on vielä tässä kuussa.

Töitä on siis puskettava, sairastumisiin, yllätyksiin, sähläämiseen ei varaa. Tuttu tilanne jälleen kerran. Minun kevättalveni on näköjään aina tällainen, vaikka yrittäisin ennakoida miten.

Tänään reissaamme taas sukuloimaan, ts. pääosin järjestelemään iäkkään sukulaisen asumisasioita.
En jaksaisi. Ei kiinnostaisi. Kuulostaa kauhealta, mutta koko perhettä vaivaa jonkinlainen vanhusväsymys. Haluttaisiin vain olla itsekkäästi rauhassa ja elää ydinperheen elämää. Ei sellaista, että koko ajan painaa huoli jonkun pärjäämisestä ja asioiden järjestymisestä. Ja että perhe tai ainakin joku perheenjäsen on koko ajan suhaamassa autolla tai jurnuttamassa Onnibussilla sukulaisesta huolehtimaan. Tai roikkuu puhelimessa lääkärin, sairaanhoitajan, fysioterapeutin tai kotipalvelun kanssa. Tai täyttää jotain kaavakkeita ja –

No niin. Valitus seis ja hommiin. Valittamalla ei makseta yhtään ainutta laskua, eikä se kelpaa tekstin sijaan tilaajille.