Jarrut vinkuvat autossa ja takaraivossa

Vesisadetta, sitä tulee niin kuin luvattiin. Ikkunasta puskee eilistäkin raikkaampaa ilmaa.
Minä olen lähettänyt uutiskirjeen jutut matkaan, ja tänään pitäisi kirjoittaa pokkaria. Siinä lomassa pyörittää vähän pyykkiä, laittaa ruokaa, tehdä lapsen kanssa puheterapeutin antamia harjoituksia, imuroida ja varata autolle korjaamoaika.

Sadepäivätkin voivat olla aika kiireisiä. Ja stressaavia. Ihminen voi stressata niinkin tyhmästä asiasta kuin auton huollosta. Voi pelätä, että siitä onkin jotain tosi isoa hajalla, menee paljon rahaa ja voi kamala.
Miten turhaa murehtimista, minun kohdallani vallankin, koska a) auto on vanha, sillä ei ole mitään rahallista arvoa, josta pitäisi murehtia, vain käyttöarvo b) autosta ei ole senttiäkään velkaa millekään instanssille c) pärjäämme ilman autoakin, koska asumme suuressa kaupungissa, jossa on toimiva joukkoliikenne ja d) muutamia työkeikkojani / vuosi varten voin vaikka vuokrata auton.
Tätä litaniaa olen itselleni toistellut ja ollut hiukan vihainen, koska en pysty lopettamaan huolehtimista. Olen aina hiukan naureskellut self help -oppaille ja mielenrauhan guruille, mutta nyt tuntuu, etten omin voimin pääse irti tällaisesta typerästä, täysin turhien asioiden murehtimisesta. Miten se tapahtuu? Missä kohtaa päätä on se kahva, joka käännetään uuteen asentoon? Vieläkö se tämän ikäisellä kääntyy, vai onko ruostunut kiinni?

Vieressäni istuu lapsi, joka harjaa hampaitaan ja odottaa, että lunastan lupaukseni, ja menen leikkimään hänen kanssaan uudella legoautolla. Mentävä on, hetkeksi. Ennen kaikkea muuta.
Asioilla on tärkeysjärjestys. Sellainen on hyvillä, iloisilla, tavallisilla asioilla. Ja sitten sillä murheosastolla. Yksi vanha Toyota, jonka jarrut vinkuvat ja ohjaus tärisee, on siellä jonon häntäpäässä. 

Terveiset maalta (ja merestä)

IMG_9604Avoimesta tuuletusluukusta puskee vilpoinen henkäys ja pyyhkii kasvoja ihanasti. Lämpötila on pudonnut 21 asteeseen, mutta muisto helteestä on vielä iholla tuoreena. En valita kuin autossa istumisesta. Muuten kulunut viikko oli lomaa parhaimmillaan, aurinkoa, merta, luontoa, tärkeiden ihmisten tapaamista.
Oli ihanaa maata selällään rantavedessä, kun meren aallot keinuttivat tukkaa ja kuului vain tiirojen huutoja ja vedessä ilakoivien lasten naurua.
Oli ihanaa soutaa kiireettä kukkivien lumpeiden täplittämää järveä saareen ja kuunnella kuikan huutelua.
Oli ihanaa (mutta haikeaa) istua myöhään illalla mummolan portailla, tuntea kukkivien pionien ja ruusujen tuoksu ilmassa ja nähdä, miten taivaanranta punersi hennosti viljapeltojen yllä.

IMG_9608

Tärkeillä ihmisillä tarkoitan omia sukulaisia, vaikka oli minulla kaksi töihini liittyvää palaveriakin, molemmat toki rennon sorttisia. Ja ihan tuloksekkaita: sain paljon uusia vinkkejä opaskirjaani ja lupauksen jatkoavustakin. Ehkä tärkeintä oli se, että vakuutuin tuon ihmisen aidosta hyvästä tahdosta ja kiinnostuksesta hanketta kohtaan. Tästä on hyvä jatkaa, on, vaikka minua jo hirvittää edessä oleva työmäärä.

Toinen juttuhetki oli sitten kahvilassa sen näyttelijän kanssa, joka on kiinnostunut esittämään tekstejäni. Hän oli kovasti saman oloinen kuin meilinsä, pirskahteleva ja innostunut. Hän haluaa esittää lapsille kirjoittamani monologitekstin, ja keskustelimme myös kesäteatterinäytelmästä, jota lupasin ideoida. Aikuisten monologitekstikin on hänellä vielä harkinnassa.
Tähän projektiin vain tuli hiukan kummallinen sivujuonne: se harrastajateatteri, johon monologitekstini alkujaan lähetin, on saanut uuden hallituksen. Tämä minuun yhteyttä ottanut näyttelijä lähti sieltä ohjaajan kanssa, ja he ryhtyivät tekemään omia projekteja. Nyt minuun otettiin yhteyttä myös harrastajateatterista, yksi päivä sen jälkeen, kun olin tavannut näyttelijän. Kehuttiin monologinäytelmääni hirv-ve-än hauskaksi ja pahoiteltiin, ettei heillä ole siihen tekstiin sopivaa näyttelijää juuri nyt remmissä, mutta kyseltiin olisiko minulla toisenlaista tekstiä tarjolla.
Hmm. Öh? En oikein osaa olla ilahtunut, kun koko kuvio on näin kummallinen. Siis vuoteen ei viitsitä edes vastata sähköpostiin, että ovat saaneet koko tekstin, ja nyt sitten kaikkien mielestä olen yhtäkkiä lähestulkoon nero, jolle syydetään maireita viestejä? Tämä jotenkin haiskahtaa, niin kuin mestarietsivä Peppunen sanoisi.
Näyttelijän ja ohjaajan lähtö teatterista ei ehkä ole ollut sopuisa, harvoin tuollaiset ovat, mutta olenko minä tietämättäni jotenkin joutunut keskelle tätä draamaa? Mitä minun pitäisi vastata tälle toiselle kyselijälle? Mielellänihän minä kirjoittaisin vaikka mitä, jos kerran kysyntää on, mutta… Nenä kippurassa haistelen tuulia ja yritän ymmärtää.

Ehkä palaan tuohon asiaan vasta kun olen saanut uutiskirjeen tekstit lähetettyä tilaajalle. Toinen on valmis ja kuvat hankittu. Toiseen sain haastateltavalta hyvät vastaukset, jotka on muokattava jutuksi. Kuvat uupuvat, mutta en ole varma, yritänkö niitä taikoakaan, vai kehotanko turvautumaan kuvapankkiin.

Yrittää jaksaa, mutta ei jaksaisi, ja juhannustakin pukkaa

kesän tarinat 3Oijoi. Lapsi on tänään viimeistä päivää päiväkodissa, juhannus puskee päälle, ja minä olen pulassa töitteni kanssa. Tämä tynkäviikko on melkein mennyt, ja molemmat uutiskirjejutut ovat vielä vaiheessa. Ei hyvä, ei lainkaan hyvä. On pakko saada edes toinen jotakuinkin valmiiksi. Ei sen takia, että tilaajan asettama DL olisi nyt paukkumassa, vaan siksi, että muuten on kirjoitettava ne jutut ensi viikolla, ja silloin meinasin tehdä ihan muuta, mm. opaskirjaprojektiani siellä autenttisissa maisemissa. Ja tietenkin lomailla, sillä perhekin on lomalla. Tavata sukulaisia. Uida ja ulkoilla.

Nyt pitäisi siis rypistää oikein toden teolla, mutta olo on takkuinen, sillä heräsin neljältä ukkosenkumuun ja valvoin kaksi tuntia. Näin painajaisunta Donald Trumpista, joka oli yhtä oranssin kaksoisolentonsa kanssa tullut vierailulle johonkin instanssiin, jossa olin paikalla ja väänsin hänelle kauheaa tekohymyä.

Join äsken ison lasillisen Coca-Colaa, koska tarvitsin kofeiinia, mutta kuumaa kahvia ei tässä nihkeydessä tehnyt mieli. Enpä muista, koska olisin sellaista tehnyt tähän aikaan arkena. Varmaan opiskeluvuosina krapula-aamuna. Eikä tämä olotila kauheasti krapulasta poikkeakaan. Tai lapseni vauva-ajan repaleisten imetysöiden jälkeisistä aamuista.

Tämän tönkyrän aamun kruunasi äsken tullut puhelu. Kyseessä oli suomalainen kännykkänumero, ja minä tietenkin innoissani vastaamaan, luullen saavani puhelun uutiskirjeen haastateltavalta tai joltakin opaskirjaprojektin kontaktilta. Vielä mitä: hälyn keskeltä kuului murtaen englantia puhuva miesääni, joka väitti soittavansa Windowsin tukikeskuksesta ja että kyse on tietokoneestani. Hyvä yritys, minun koneessani ei edes ole Windowsia, ärjäisin englanniksi. Tyyppi löi luurin korvaani. 

No mutta, jotain kivaakin: posti toi jo pari päivää sitten Kesän tarinat -lehden, jossa on Sara Stormiltakin yksi novelli. Vielä en ole ehtinyt kuin selata, mutta lehti näyttää kivalta, kesäiseltä, raikkaalta — ja runsaalta. Lupaan että sopii mukaan mökille, viihdyttää puutarhassa ja parvekkeella. Hyvä kaveri niihin ylellisen laiskoihin hetkiin, joita toivon itsekin kohta viettäväni. Löytyy lehtipisteistä.

kesän tarinat 2
kesän tarinat

Kaikista jää jälkiä

IMG_9572

Talviturkki heitetty jokeen. Grillattu. Pyöräilty 30 km ihanissa maisemissa. Kyllä en valita. Jos ei tällaisesta viikonlopusta saa buustia töiden tekemiseen, niin ei sitten mistään.

Näinä päivinä maailmassa tuntuu olevan niin vähän vikaa, ettei aikoihin. Näin on varsinkin, jos pysyttelee tässä omassa pienessä elämänpiirissään, oman perheensä ja tuttaviensa kanssa. Minusta on alkanut tuntua, että niin pitäisi ehkä tehdäkin. Pitäisi olla itsekäs ja katsoa vain lähelle, niin fiilis pysyisi hyvänä.
Taas olen miettinyt, jättäisinkö Olen täällä -liikkeen, niin hyvä kuin se onkin. Siinä siis pyritään tekemään sosiaalisesta mediasta parempi paikka kommentoimalla itse asiallisesti ja rakentavasti ja peukuttamalla asiallista kommentointia. Mutta jotta tuota voisi tehdä, pitää mennä lukemaan niitä kommenttilaatikoita, ja silloin se alkaa: verenpaineen nousu, epätoivo ja oksetus. Ihmisten tyhmyys ja pahansuopuus lyövät vasten kasvoja lamauttavalla voimalla.
Ilmiselvien trollitilien lisäksi somessa on niin suuri joukko kommentoimassa epäasiallisesti omilla nimillään ja naamoillaan, että sitä on vaikea tajuta. Tajuavatko ne itse, mitä tekevät? Tajuavatko, että kun nettiin kerran jotain pistää, sitä ei välttämättä saa hävitettyä ikinä? Että vaikka tulisit katumapäälle ja painaisit deleteä, niin sammakostasi voi olla jo olemassa jossain kuvakaappaus tai varmuuskopio, josta sen saa palautettua näkyviin?
Tajuavatko nuo valheita, ilkeyksiä ja tyhmiä / rasistisia meemejä levittävät ihmiset, että heidän digitaalinen menneisyytensä jää elämään heidän jälkeensä? Että heidän mahdolliset jälkeläisensä voivat lukea, mitä kaikkea mummot ja papat ovat aikanaan nettiin kirjoitelleet? Sellaisenko jäljen he haluavat itsestään tähän maailmaan jättää?

Minun edesmenneistä isovanhemmistani jäi tähän maailmaan vain kauniita jälkiä: yksi kirjoitettu kirja, käsinkirjoitettuja kirjeitä ja kortteja, monta albumia valokuvia, taidokkaita neuleita, ristipistotöitä, puutöitä. Ja tietysti kaikki rakennukset, joita he olivat mukana tekemässä ja puut, jotka he istuttivat.
Samaan yritän itsekin pyrkiä: että ne jäljet, joita itsestä maailmaan jää — olivatpa ne sitten isoja tai pieniä — olisivat kauniin ja hyvän puolella.

Tämän purkauksen aiheuttivat Neekerisaari-nimen vuoksi somessa käydyt keskustelut, joissa ei ollut päätä eikä häntää. Pelkkää vihaa ja tyhmyyttä vain. Tyrmistyneenä luin pitkiä ketjuja, joissa vaahdottiin, miten kukkahattutädit pilaavat maailman ja kohta kielletään mustan värin käyttö vaatteissa ja tummapaahtoisen kahvin juominen ja muuta naurettavaa.
Ani harva kommentoija oli lukenut uutista otsikkoa pidemmälle, tai jos oli, ei ollut ymmärtänyt lukemaansa. Heistä oli niin kamalan väärin, että saaren alkuperäinen, vanha nimi oli korrektiussyistä muutettu. Sellaista ei vain ollut tapahtunut, vaan saaren alkuperäinen nimi Seppänen oli palautettu karttaan. 1930-luvulla journalistit olivat lehtineekeri-nimityksen (silloista huumoria) mukaan nimenneet kesänviettosaarensa Neekerisaareksi, ja nimi oli tullut karttoihin 1970-luvulla. Nyt journalistit halusivat palauttaa saaren alkuperäisen nimen, koska 1930-luvulla annetussa nimessä on tuo rasistinen sana.
Tuo kaikki kerrottiin uutisissa ja myös jotkut kommentoijat huomauttivat tästä. Kiinnostiko ihmisiä totuus? Ei. Heitä kiinnosti vain suuttua ja syytellä ja keksiä kaikenlaisia absurdeja asioita, jotka heiltä kohta varmaan yritettäisiin kieltää punavihersuvakkien toimesta ja SAATANAPERKELE.
Aggressiivisuus on tarttuvaa. Kun on lukenut muutaman vihaisen kommentin, huomaa itsekin olevansa vihainen.
Elävässä elämässä ihmiset ovat usein ystävällisempiä toisilleen kuin somessa. Kun pettymys kanssaihmisiin alkaa tuntua liian raskaalta, kannattaa panostaa enemmän livekohtaamisiin. Yritän toteuttaa tätä kesällä.

Kesätuuli koivujen tukkaa kampaa

kirjapainoTaaskaan kaikki ei ole sujunut aivan niin kuin suunnittelin: tänä aamuna tulikin lisää hommia tuotepakkaukseen liittyen. Edellisiin ehdotuksiini ihastuttiin. Aamun käytin siis väsätäkseni lisää. Kehuista saa hommiinsa boostia, niin se on.
Samaan aikaan juoksin edestakaisin kellarissa sijaitsevan pyykkituvan ja kodin väliä. Olen käynyt siellä jo neljästi, vielä yksi reissu edessä. Pesin tyynyt ja peitot ja löysin kuivaushuoneesta noin 1,5 viikkoa sitten sinne ripustamaani pyykkiä. Ai kuka on hajamielinen? Hiukkasen hävetti.

Toista uutiskirjeen juttuakin aloittelin tajutessani, että työpäivät käyvät vähiin. Lapsi on päivähoidossa enää neljä päivää ensi viikolla. Niiden päivien aikana on ehdottomasti niputettava uutiskirjeen jutut ja saatava pokkari puoliväliin tai ainakin likelle, jotta siitä ei tarvitse loman aikana stressata. 

Pakko taas hiukan piisk-piiskata itseään, sillä uutiskirjeiden teko ei juuri nyt kiinnosta yhtään. Mieluummin sukeltaisin taas opaskirjaprojektini syövereihin. Eilen aloin tutkia ensimmäistä antikvariaatista hankkimaani kirjaa. Painovuosi 1889, ja minä olin ensimmäinen lukija! Sitä hartautta, jolla leikkelin paperiveitsellä sivuja auki — en oikein osaa kuvailla sitä tunnetta. Pääsin vasta pieneen alkuun, toivottavasti viikonloppuna tuisi sopiva hetki jatkaa. 

Ikkunan takana tuuli kampaa koivujen vihreää tukkaa. Tänne asti voi tuntea, että se on lämmin tuuli. Jos jollekin on vielä jäänyt epäselväksi niin kerrottakoon, että minä rakastanrakastanrakastan tätä vuodenaikaa.
IHANAA KESÄVIIKONLOPPUA!

Aurinko jaksaa paistaa

Miten ihana päivä eilen. Enkä (tietenkään, heh) puhu nyt töistä, sillä enhän minä paljoa saanut aikaan. Lähdin kohta lounaan jälkeen pyöräillen sinne antikvariaattiin ja olin ihan huumaantunut kesäisen kotikaupunkini kauneudesta.
Kaikkialla kukki. Minulla ei ole mitään turisteja vastaan, mutta kun he nyt olivat poissa, olivat kesäkadut vain kaupunkilaisten hallussa. Oli vilinää, mutta ei tungosta. Ihmiset näyttivät iloisilta ja helpottuneilta. He istuivat syömässä jäätelöä ja kuuntelemassa jazzia. He skeittailivat ja suppailivat ja rupattelivat terasseilla. Museot ja kahvilat olivat taas auki. Minulla oli hiukan haikea olo, kun ei ollut ketään, jonka kanssa olisi ex tempore voinut mennä juomaan neljän euron skumppalasin.

Eilen siis lorvittiin, joten tänään on paiskittava hommia. Niitä on. Meiliini oli tullut kiireinen pyyntö sorvata tekstiehdotuksia tuotepakkaukseen. Niillä aloitin aamun. Äsken lähtivät matkaan ja odotan vastakaikua. Kirjoitin samat lauseet — tai pikemminkin ajatukset — myös ruotsiksi ja englanniksi. Ei aavistustakaan, miten kököt ovat, vaikka kieliopillisesti ehkä korrektit. Natiivien on ne lukaistava, ennen kuin menevät painoon. Siis jos ylipäänsä kelpaavat. Kävin jo Facebookissa väijymässä, olisiko Amerikan-serkkuja onlinessa. Siippa soitteli tänä aamuna muissa asioissa Ruotsin-serkkunsa kanssa. Minulla olisi hänelle vähän hommia, sanoin.

Sain eilen postissa apurahapäätöksen ihan paperisena. Oli juhlallinen olo, kun avasin kirjekuorta. Illemmalla vein lapsen leikkimään kaverinsa kanssa ja tapasin tuttuja aikuisia. Kerroin apurahaprojektistani. Tajusin taas, että aiheeni tosiaan jakaa mielipiteitä. Yhden ihmisen kasvoilta luin selvästi ihmetystä tyyliin kaikenlaiseen sinäkin aikaasi käytät. Toinen taas oli aidosti kiinnostunut ja piti projektiani hienona.
Minun itsevarmuuteni on juuri nyt huipussaan. Tämä ON hieno projekti. Lopputuloksesta tulee HIENO.

Nyt kuitenkin vielä muihin hommiin. Aamupäivä: haastattelukysymyksiä historiikin tyypeille. Iltapäivä: pokkaria. 

Taidetta vai kuravettä?

Vihdoinkin pääsin sanoista tekoihin historiikin suhteen: kontakti saatu kahteen haastateltavaan. Molemmat haluavat vastata sähköpostitse. Toiselle laitoin jo kysymykset. Helpotti henkisesti, että pääsin nyt projektissa ihan oikeaan alkuun. Kävin myös läpi arkistomateriaalia ja meilasin haastattelupyyntöjä, joihin odottelen vastauksia.

Antikvariaatista varaamani kirjat (aineistoa apurahaprojektiin) ovat sitkeästi hakematta. Perjantaina en viitsinyt, maanantaina satoi vettä ja eilen en ehtinyt. Jospa tänään lähtisi, hyötyliikkuisi fillarilla 2 x 10 km.
Näyttää siltä, että tulossa on kaunis päivä. Puhun siis säästä. Sielunmaisemaa varjostamaan on purjehtinut tumma pilvi, josta uhkaa sataa kuravettä niskaan. Persujen ajatuspajan Suomen Perustan eilen julkaisema Jukka Hankamäen ”tutkimus” on jotain niin käsittämätöntä naisvihamielistä ja rasistista roskaa, että sen täytyy kai olla jonkinlaisen taideperformanssin lähtölaukaus. Jään odottamaan tätä tietoa, joka huojentaisi mieltäni veronmaksajana.  

Olet ansainnut alemekon, sanoi aviomies

Voi hyvänen aika. Minut pitäisi kyllä varmaan laittaa holhoukseen. Siitä ilosta, että olen saamassa apurahoja, aloitin aamuni Marimekon verkkokaupan ystävämyynnissä. Tilasin itselleni mekon.
Viime hetkessä sentään poistin ostoskorista ne suloiset päärynän kuvalla koristetut korvattomat kahvimukit, jotka olen monta vuotta aikonut ostaa. Jouduin monta kertaa kertomaan itselleni, että kaappi on täynnä astioita, varsinkin kahvimukeja. En tarvitse yhtään lisää, en, vaikka olisivat kuinka suloisia. Sinä päivänä, kun kaapin hyllylevy astioiden painosta pettää ja ainakin viisitoista Muumi-mukia pirstoutuu, voin ostaa uusia kahvimukeja. En ennen.
Mutta mekon minä nyt sitten ostin. En tiedä, tarvitsenko sitäkään. Tuskin, kun kaikki juhlat on kesältä peruttu. Missäköhän minä uuden mekkoni kanssa keikistelen, omalla betonisella parvekkeella varmaan.
Juuri kun kliksuttelin verkkokauppaa, oli aviomies yhtäkkiä selkäni takana etsimässä sukkiaan. Aloin kiljua, miten hävytöntä moinen hiiviskely on. Sen kerran, kun vaimo yrittää salaa ostaa itselleen mekkoa, jota ei yhtään tarvitse, niin kyllä ollaan heti kyttäämässä, minä kitisin. ”Olet sinä mekkosi ansainnut”, mies sanoi. ”ALE-mekon kuitenkin vain.” Haa.

Niin että sieltä se korea kolttu sitten jossain vaiheessa tulee. Odotellessa pitäisi tehdä töitä. Minulla on suuri ja kamalan houkutteleva pino lähdekirjoja apurahaprojektiin, mutta tänään minä en kyllä saa koskea niihin.
Tänään on saatava eteenpäin muita töitä, ennen kaikkea sitä historiikkia. Eilen nimittäin pamahti lisää työtilauksia: kaksi uutiskirjejuttua ja lautapelin käsikirjoituksen ideointia (Sic! Yrityksen verkkokaupan kylkiäislahjasta kyse). Nämä pitäisi hoitaa pois alta ennen lapsen kesäloman alkua. Kuten siis myös ainakin pari haastattelua historiikkia varten. Koko projekti on edelleen vain kovin epämääräinen, se ei suostu ottamaan päässäni mitään muotoa, jota kohti pyrkisin. Ennen kuin soitan ihmisille, pitäisi kai olla jonkinlainen käsitys siitä, mitä heiltä kyselen. ”Arvokas, mutta ei pönöttävä” — noin minulle asiakas kuvaili toiveitaan historiikista ja antoi pitkän listan nimiä. Minusta tuntuu, että seison suuren keittopadan ääressä pieni haarukka kädessä ja ihmettelen, miten saisin siihen sattumia.

Jos osaisin laulaa, niin nyt lähtis

Lottovoittaja-aamu. Oikeat lottovoittajat tietysti nauraisivat tälle, mutta minä sain opaskirjalleni toisenkin pienen apurahan! Vähän suuremman pienen, kaksituhatta euroa.
Olen tyrmistynyt. En saata tajuta. Jo vuosikausia sitten tuudittauduin siihen luuloon, että apurahoja ei minulle heru, ei sitten mihinkään projektiin eikä miltäkään taholta. Koskaan. Ei, vaikka väsäisin kuinka hienon hakemuksen ja minulle olisi vaikka kuinka päteviä suosittelijoita. Melkeinpä ajankulukseni hain tähän projektiin kahta apurahaa, ja molemmat tärppäsivät. Käsittämätöntä.
Minulle ei ole tullut asiasta vielä mitään ilmoitusta. Löysin vain nimeni listasta, jota keksin mennä tutkimaan sillä mielellä, että katson ketkä kaikki saivat apurahaa, kadehdin heitä ja kiroilen mielessäni. Sitten listassa olikin oma nimeni! Piti napata läppäri käteen ja mennä näyttämään viereisessä työhuoneessa pakertavalle siipalle (kesken hänen palaverinsa, köh), jotta hän varmistaisi näkevänsä saman kuin minä. Ja näki ja onnitteli (ja sitten käski minun painua tieheni, koska palaveri). Projektilleni on nyt ihan oikea rahoitus!
Sille on luvassa myös aineetonta tukea, sillä sain sähköpostiini huomattavasti mukavamman vastauksen kuin edelliseen mentoritunnusteluun. Tuli juuri sen sävyistä vastakaikua, jota kaipasin: ”Tosi mielenkiintoinen aihe”. Ja ehdotus palaveripäiväksi.

Tästä on niin hyvä lähteä uuteen viikkoon. Nyt kirjoitan pakinan, ja sitten lähden antikvariaattiin ostamaan varaamani kirjat (nekin liittyvät tähän projektiin). 

Niin, ja huomenna lusikka kauniiseen käteen: puolet päivästä pyhitän historiikkiprojektille. Tämä on lupaus.

Terveisiä kaukaisilta ajoilta

keltaiset kukat

Ihan kaikki tuntuu juuri nyt räjähtäneen kukkimaan.

Olen vähän tokkurassa täällä työpöytäni ääressä. En ole tällä viikolla tehnyt mitään, mitä maanantaina ajattelin: en ole aloittanut opiskelutehtäviäni, en kirjoittanut pokkaria. Minä olen vain aivan lumoutuneena sukellellut opaskirjahankkeeni aineistoissa. Projekti paisuu kuin pullataikina. Nytkin antikvariaatissa odottaa kaksi varaamaani kirjaa ja kirjastossa kuusi. Eilen hain kirjastosta kolme kirjaa. Olen lukenut netissä 135 vuotta sitten julkaistuja silloisten muinaistieteilijöiden kirjoittamia raportteja synnyinseuduiltani ja viihtynyt, voi miten olenkin.
Tänään alkoi kuitenkin hiukan arveluttaa, miten paljon itse hanke on näinä päivinä edennyt. Olen haalinut lähteitä ja materiaalia, mutta alkaa tuntua, ettei tästä valmista tule ilman mentoreita.
Äsken meilasin toiselle ehdokkaalle. Hänet tunnen huomattavasti huonommin kuin sen ihmisen, joka valitteli kiireitään. Käsitykseni hänestä on kuitenkin erinomainen: hän on tavattoman tietorikas ja fiksu ihminen. Toivottavasti siis nyt tärppäisi. Olisipa ihanaa, jos hän osoittaisi aitoa innostusta ja pitäisi ideaani kivana.
Ilman taustatukea tuntuu kuin olisi kirjoittamassa auktorisoimatonta elämäkertaa. Että onko minulla tähän lupa, vaikka paikallishistoriasta kirjoittamiseen ei tietenkään tarvita kenenkään lupaa. Ehkä tuntemus johtuu siitä, etten ole enää pitkiin aikoihin asunut noilla seuduilla. Saanko minä enää omia niitä?

Tänään on harmaa päivä, on vähän ripsinyt vettäkin. Silti näkymä ikkunasta on ihmeellinen. Vihreydestä olen yhä hartaan kiitollinen. Ja kun lähtee vaikka vain kauppareissulle, voi kulkea kukkivien tuomien, omenapuiden ja syreenien kupeessa. Metsiköissä tuoksuvat kielot.

Kohta nautin viikonlopusta, ja maanantaina pakotan itseni tarttumaan puhelimeen historiikkiasioissa. Laskujakin pitäisi varmaan tehdä. Minulla on laskuttamatta mm. jo syyspuolella tekemäni messulehden jutut.
Koko tapahtuma vain on peruttu koronan vuoksi. Lehti ehdittiin painaa. Mitähän he sillä tekevät? Säästävätkö ensi vuoteen, vai panevatko paperinkeräykseen koko lastin? Paljonko he ottavat tästä takkiin? Tunnen itseni roistoksi, kun aion laskuttaa köyhää yhdistystä työstäni, mutta kai minun on niin tehtävä, jotten itsekin vajoa köyhyyteen.