Kummallista kömpimistä

Otsikko yrittää summata kaksi viimeistä työviikkoani. En oikein itsekään tajua, mitä tapahtui. Tein muka tosi paljon töitä, ja silti sain aikaan — sanoilla mitaten — paljon vähemmän kuin oli tarkoitus. Luulin niputtavani jatkokertomuksen loput osat ihan suit sait, olihan jokaiseen olemassa hyvä synopsis. Silti huomasin sutivani siellä täällä.

Ehkä minä käytin teemoja, jotka ovat liian lähellä omaa elämääni. Ehkä itse kirjoittamani sanat nirhaisivat minua niin kipeästi, että päädyin pyörittelemään niitä ja miettimään, miten niitä loiventaisin, ettei lukijastakin tuntuisi pahalta.
Tarinassa kulkee rinnakkain useita juonia, mutta isoin liittyy muistisairauteen, ja siihen edellisellä viittaan. Lähiomaiseni on hoivakodissa sen vuoksi. Pieni anekdootti: hiljattain hoitajat kertoivat (ja lähettivät sovelluksen kautta kuvankin) miten hän oli asetellut pehmolelun päänsä päälle ja nauraen sanonut: katsokaas, mihin tämä nyt meni. Kerroin tämän erään ystävälleni, jota tapasin pitkästä aikaa. Hän näytti järkyttyneeltä, mikä minua ensin hiukan hämmästytti. Minulle kun pehmoleluepisodi (ja vastaavat) tuo lohtua — tunteen siitä, että omaisellani edelleen on elämässä iloa, vaikka hän asuu hoitolaitoksessa ja tuntuu liukuneen eri todellisuuteen kuin me, joita hän ei enää tunnista omaksi perheekseen (eikä tietenkään hahmota koko perheen käsitettäkään).

Viime viikolla asetin tavoitteeksi, että palautan jatkiksen viimeistään perjantaina. Ehdottomasti. No, se ei valmistunut. Harmitti. Päätin paikata tilannetta viikonloppuna niin, että maanantaille jäisi enää loppusilaus ja oikoluku. Viikonlopun saldo jäi kuitenkin liian laihaksi, jotta se olisi onnistunut. Oli kaikenlaista muuta — lapsen jalkapallo-ottelu, puutarhatöitä, kaunis sää ja sen myötä halu olla ulkona.
No eikun maanantaina taas tekstin kimppuun, nyt jo lähestulkoon raivokkaana, harmissaan ja häpeillen. Mikä kirjoittamisen ammattilainen tällainen muka on, jolta ei enää synny valmista! Ja valmistuiko teksti? Ei valmistunut. He*****i.
Tiistai on toivoa täynnä, päätin. Puolen päivän aikaan viimeinen osa alkoi olla loppumetreillä. Sitten oikolukemaan. Yhden henkilön sukunimi muuttui kesken tarinan. Kaikenlaista muutakin pientä fiksattavaa oli. Ja onhan 30 000 sanassa joka tapauksessa aika paljon läpiluettavaa.
Kello tuli neljä, kello tuli viis. Siinä ohessa kommunikoin perheeni kanssa, joka lähti harrastuksiinsa. Päätin, etten irtaudu läppäristäni ennen kuin teksti on lähtenyt sähköpostistani. Kun niin tapahtui, oli kello jo melkein seitsemän. Oli kuitenkin voittajaolo, kun hyppäsin pyörän selkään ja kävin hakemassa kaupasta jotain, mistä väsätä reilun tunnin päästä nälkäisinä urheilemasta palaavalle perheelleni apetta.

Voittoisaan oloon tuli särö vain siinä kohtaa, kun vilkaisin kalenteriini. Missasin Kulttuurivihkojen Runo- ja kirjaillan, johon olin aikonut (ja jopa luvannut, anteeksi Anna!) mennä. Naapurustossa olisi myös ollut puistojen ja pientareiden siivoustalkoot, joihon olen aiempina vuosina pitänyt tärkeänä osallistua. Olin kyllä ajatellut, että tänä vuonna saavat muut siivota, ja minä menen kirjallisuusiltaan. Väliin jäivätkin molemmat. Harmittaa.
Eilen kännykkään pullahti S-kaupan mielestäni epäonnistunut mainosviesti, jossa ehdotettiin, että ”Maksimoi ajankäyttösi tilaamalla viikonloppuruuat” (eikö ajankäyttö kannattaisi kuitenkin optimoida?). Tuijottessani sitä väsynein silmin ajattelin, että jaa, minä taisin maksimoida ajankäyttöni tämän jatkokertomuksen kanssa. Kaikki muu jäi jalkoihin.

Riittämiin rutinaa tällä kertaa ja iloinen loppunousu, joka liittyy postauksen alussa olevaan kuvakollaasiin:
Sain fyysiset tekijänkappaleet sekä Pikkujouludiskosta että Kärsimysnäytelmästä, ja olipa niitä kiva nostella paketista ja punnita käsissään!
Tilasin Kodin Kukat -verkkokaupasta pihalle taimia ja lähdin noutamaan niitä autolla ja lihaksilla (aviomies!) varustautuneena, koska luulin, että tulee valtava paketti (kuitenkin yli 30 tainta). Mutta vielä mitä, paketti oli pieni ja kevyt, ja siihen oli pakattu tiiviisti ”minikasvihuoneisiin” (kuvassa, miten nerokas innovaatio) pikkuriikkisiä mutta terhakoita taimia, joissa oli komea juuristo. Istutin ne, ja ensimmäiset petuniat meinaavat jo kukkia! Suosittelen (eikä tämä ole maksettu mainos).
Ja luonto, sehän kukkii nyt kaikkialla. Jokaisella kauppareissullakin voin bongata uuden kukkivan lajin, vaikka asun vajaan vartin junamatkan päässä Helsingin keskustasta. Paras vuodenaika ❤