Mitä jos en osaakaan

Masentavan takatalven keskellä paine kattilassa on noususuunnassa. Jep, töitä minä tarkoitan. Kirjavan kulmauksen Ennin kolmososa on hyvässä vauhdissa, mutta rinnan sen kanssa täytyy / saan (kyllä, ennen kaikkea saan: freelancerille iso juttu, että on vuosia saanut tehdä samojen, luotettavien yhteistyökumppanien kanssa töitä, joista saa asiallisen korvauksen) tarttua asiakaslehden juttuihin. Äsken päättyneen, rasittavasti rätisseen Teams-palaverin saldona on taas kasa juttuaiheita, joista pitää sorvata kuukauden sisällä valmiit artikkelit.

Mutta ei ihan vielä, sillä eilen lapsen jalkapalloharjoituksen aikana kävelin lenkin ja kuuntelin musiikkia, kunnes minulle tuli kiire autoon. Piti istua alas ja naputella kännykän muistiinpanoihin kaikki mieleen tullut. Kävely on ihmeellistä, se tosiaan herättelee aivot.
Eilen päivällä minuun iski epäusko, tunne siitä, että tarinan kertomisen sijaan minä vain ladon sanoja peräkkäin yhtä luovasti kuin hakkaisin nauloja lautaan ja haaskaan omaa ja tulevien kuulijoiden / lukijoiden aikaa. Suljin käsikirjoitustiedoston hiukan järkyttyneenä ja siirryin valmistautumaan tämän päivän kokoukseen. Takaraivossa kaihersi inhottava tunne siitä, että mitä jos minä en osaakaan tätä: en osaakaan kirjoittaa kirjasarjaa, vaikka niin kuvittelin. Mitä jos kaikki paukut tuli käytettyä Pikkujouludiskoon, Kärsimysnäytelmä on siihen verrattuna laihaa litkua, ja kolmososa sitten jo pelkkää kädenlämpöistä vettä? Muutamaksi tunniksi lakkasin kokonaan uskomasta itseeni kirjoittajana. Sitten kävelin, ja pään sisällä alkoi taas pulputa virkistävä lähde. 

Epävarmuus juontaa varmaankin juurensa siitä, että kuuntelin viikonlopun ja alkuviikon aikana Kärsimysnäytelmän. Ei olisi pitänyt, sillä etäisyys tekstiin oli vielä liian pieni. Siinä missä nautin Pikkujouludiskon kuuntelusta, nyt kokemus oli jotenkin ahdistava. Muistin koko ajan, mitä seuraavaksi tapahtuu ja sanotaan ja ajatellaan. Siitä tuli tunne, että tarinan rytmi oli verkkainen, se sisälsi liikaa toistoa ja oli tylsä. Siis ihan kaikkea muuta kuin mitä kuvittelin kirjoittaneeni, ja millaiseksi hyvän viihteen miellän. 

No, nyt olen siis toipunut. Siihen auttaa se, että Nextoryssa ja Bookbeatissa Kärsimysnäytelmä on saanut ihan kivan keskiarvon (3,9 ja 3,5) sen kuunnelleilta. 

Ja voi miten minua siinä itsesäälin alhossa rypiessäni ilahdutti, kun Instagramissa törmäsin Tervolan kirjaston lukuvinkkiin, jossa henkilökunta vinkkasi lukemaan kaksi tarinaa sisältävän Kuuma, kuuma kesä -kirjani. Kati Tervolan kirjastosta kirjoitti siitä näin kivasti:

Mitä muuta? Luovutin. Vein Miki Liukkosen Elämä: esipuheen takaisin kirjastoon. Ajattelin, että ennen kuin olen lukenut 100 sivua, en kyllä luovuta. Melkein sinne asti jaksoin, mutta sitten jätin sikseen, koska kirjastosta tuli ilmoitus, että Liukkosen Vierastila on noudettavissa. Kun varasin kirjat, minun edelläni varausjonossa taisi olla tuhat ihmistä. Luulin, etten saa kumpaakaan kirjaa pitkään aikaan. Jono sulikin nopeasti. Sieltä taisi lähteä ihmisiä pois satamäärin. Ja ehkä joillekin kävi niin kuin minulle, he luovuttivat ja palauttivat kirjan ennen eräpäivää.
Minä jätin Elämä: esipuheesta yli 90 % lukematta, koska minua ei kiinnostanut. Kirjan massa oli minulle yksinkertaisesti liikaa. Kaikkea oli paljon, mutta sellaisessa muodossa, etten minä saanut siitä kiinni kuin pieneksi hetkeksi kerrallaan.
Etsin vesistöä ja löysin vain muutaman pisaran. En syytä siitä kirjaa, mutta en itseänikään. Kaikki ei ole kaikille, ja saatanhan minä joskus yrittää uudelleen. Nyt yritän laittaa paukut siihen, että luen huomattavasti ystävällisemmän mittaisen Vierastilan.