Omaa kivaa

Maaliskuun Timantti-pokkari, joka lähti myllystäni nimellä Kadonnut kitara, on nyt kansissa ja saanut nimekseen Rakkauden sointuja. Niin kuin tapanani on, saatuani sen käsiini rupesin selailemaan. Ruokaa laittaessani ja vähän myöhemmin sohvalla ruokaa sulatellessani minä luin sen. Kokonaan. Koska halusin.
Nauroin ääneen monta kertaa, koska se oli mielestäni niin hauska. Siis luin oman pokkarini, koska se viihdytti minua. Olen tehnyt niin monta kertaa ennenkin, ja joka kerta tunnen itseni hiukan höntiksi. Outo tyttö pistelee menemään, niin kuin Viitasen Piian hienossa laulussa. (Kuunnelkaa!)

Näinä päivinä on puhuttu ja kirjoitettu paljon journalismin ja totuuden suhteesta, kun Aamulehden palkittu toimittaja Matti Kuusela paljasti muistelmissaan keksineensä henkilöitä ja tapahtumia lehtijuttuihinsa. Se ei sinänsä hämmästyttänyt minua — tiedän ainakin yhden toimittajan, jolla oli tapana keksiä itse anonyymeja haastateltavia, koska oli liian työlästä lähteä haalimaan heitä. Taatusti tuota on tapahtunut ja tapahtuu edelleen. Valitettavasti.
Mediakenttä on kirjava, samoin toimittajien ammattikunta. On heitä, jotka pitävät tiukasti kiinni Journalistin ohjeista ja sitten heitä, jotka eivät edes tunne niiden sisältöä tai nakkaavat paskat. Kun kyse on suuresta mediatalosta ja palkitusta journalistista, olen tietty pettynyt. En tunne Kuuselan tuotantoa, mutta olisi aika surullista kuulla, että esimerkiksi suuresti arvostamani Ilkka Malmberg olisi tehnyt jotain vastaavaa.

Se todella yllätti, että Aamulehden entiset päätoimittajat Jouko Jokinen ja Matti Apunen eivät näe asiassa ongelmaa ja selittävät, miten featurejournalismi on lähellä kaunokirjallisuutta. Se oli typerryttävää luettavaa, koska moinen ei ole tullut koskaan mieleenikään — että jos käyttää lehtijutussa kaunokirjallisia keinoja tarinan kertomiseen, on myös lupa luopua tosiasioista. Mitä ihmettä? Onko featurejournalismi muka jonkinlainen journalismin ja kaunokirjallisuuden rakkauslapsi, jonka lukijan pitää olla tarpeeksi valveutunut hoksatakseen, mikä on totta ja mikä ei (ja jos ei hoksaa, niin sitten voi vaikka arvailla)?

Minä olen repparia tehdessäni monta kertaa ollut hiukan turhautunut. Minulla on ollut hienoja visioita siitä, mitä haluan kertoa, mutta haastateltavat ovat pilanneet ne. En ole saanut heistä irti sitä, mitä olisin halunnut. Ketaleet ovat tärvelleet juttuni näkökulman kertomalla ihan vääriä asioita. Joskus on suorastaan tuntunut siltä, että kun istun kirjoittamaan, koossa on juttua varten ihan paskat ainekset. Onneksi harvoin. 

Ja onneksi saan kirjoittaa työkseni sekä faktaa että fiktiota. Viihdekirjoittajana saan kertoa itse keksimiäni tarinoita. Journalistina annan muodon muiden tarinoille. 

Jätä kommentti