Melkein totta jo

Otsikko tarkoittaa tietysti Kirjavan kulmauksen Ennin kakkososaa eli Kärsimysnäytelmää Käpylässä. Sen julkaisu siirtyi parilla päivällä ja on nyt perjantai 15.3. Kirja on jo näkyvillä esimerkiksi BookBeatissa, vaikkei sitä vielä voikaan kuunnella.
Odotan sitä kuin lapsena joulua. Toivottavasti joku muukin odottaa. Ainakin pari päivää sitten (kun kollegan vinkistä älysin etsiä) löysin Instagramista muutaman ihmisen, jotka olivat kuunnelleet Pikkujouludiskon, tykänneet ja odottivat jatkoa. Tuntui ihan älyttömän kivalta lukea kommentit, koska no, enhän minä näitä itseäni varten kirjoita sen enempää kuin kondiittori tekee kakkujaan. Vertaus on itse asiassa aika hyvä, koska kumpikaan — viihdekirjallisuus tai kakut — eivät ole välttämättömiä asioita, mutta voivat tehdä elämästä nautinnollisempaa. 

Vähemmän nautittavaa elämästä tekee riitely. Muutama päivä sitten kävin erään sukulaiseni kanssa somessa sananvaihtoa, joka muistutti minua taas siitä, miten turhaa moinen on. En ole tavannut tätä sukulaistani vuosikausiin, en ainakaan 15 vuoteen. Hän asuu ulkomailla, on eläkkeellä ja sitä mieltä, ettei ehkä palaakaan kotimaahansa, koska meno täällä on niin hullua.
Siis millä lailla? No, lyhyesti sanottuna hän on sitä mieltä, että äärivihervasemmisto on vallannut täällä yhden sun toisenkin instanssin (eikä vain täällä, vaan myös monessa muussa maassa — globaali salaliitto!) ja kaikki on siksi pilalla. En ole koskaan kommentoinut mitään niihin vihaa tiukkuvilla saatteilla ryyditettyihin linkkeihin, joita hän postaa vailla minkäänlaista lähdekritiikkiä — kaikkein huuruisimmatkin salaliittosivustot kelpaavat, jos vain tukevat hänen ajatteluaan.
Meidän sananvaihtomme alkoi nyt yhteisen sukulaisemme sivulla, koska tämä kolmas osapuoli oli postannut linkin siitä, miten Suomessa on yli 700 000 virkamiestä, joten olemme siksi vararikossa. Salaliitto-sukulainen sauhusi sitten siihen monin huutomerkein, että puolelle miljoonalle pitäisi antaa saman tien potkut ja menkööt oikeisiin töihin. Minä siihen, että jos puolelle miljoonalle valtion ja kuntien työntekijälle halutaan antaa monoa, tarkoittaa se sitä, että sairaalat ja koulut menevät kiinni, koska eniten julkisen puolen työntekijöissä on sote-henkilöstöä (noin 350 000) ja opetushenkilöstöä (noin 130 000). Linkin postannut sukulainen siihen hämmästelemään, että ei tuossa luvussa (700 000) sote-henkilöstöä ja opettajia ole. Ketä sitten, minä ihmettelin, mutta hän ei vastannut.
Salaliitto-sukulainen kyllä sitten senkin edestä. Hän ilmoitti, että esittämäni luvut ovat pelkkiä arvauksia. Kerroin löytäneeni ne Tilastokeskuksen sivuilta. Hän valisti minua, että lukuihin ei voi luottaa, sillä Tilastokeskuskin on pahan, hullun vihervasemmiston hallussa. Hän huomautti myös, että luulo ei ole tiedon väärti, ja että minä luulen kaikenlaisia asioita, koska olen ideologiani sokaisema, ja kehotti minua ottamaan maalaisjärjen käyttööni. Lopetin keskustelun siihen, koska soppa oli niin sakeaa, että yksinkertaisesti typerryin.
Pitäisi kunnioittaa toista osapuolta ja vastakkainasettelun sijaan hakea yhteisiä nimittäjiä, näin meille opetetaan. Mutta jos puheenaiheena on se, että Suomessa on liikaa virkamiehiä (sitä mieltä oli muuten PM Juha Sipiläkin vuonna 2014, mutta hän puhui kymmenistä tuhansista), ja joku ihan tosissaan (mutta ilman minkäänlaisia todisteita) väittää, että jossain toimistojen seinien suojissa kykkii jotain papereita pyörittelemässä puoli miljoonaa turhaa byrokraattia, niin minä en ihan rehellisesti tiedä, mitä muuta tuohon voisi sanoa kuin että se on (Li Anderssonin ilmaisua lainatakseni) paskapuhetta. Jätin sen sanomatta, koska en tosiaan ole tavannut kyseistä sukulaista pitkään aikaan, enkä tiedä, mikä hänen terveydentilansa on. Voihan hän olla vaikka dementoitumassa, ja ymmärrys on siksi hapertumassa ja riidanhalu pinnassa. 
Jälkeenpäin minua harmitti, että käytin aikaa tuollaiseen kiistelyyn, josta tuli vain paha mieli. Tuhlasin tunnin, eikä sitä saa takaisin. Kirjoittaja minussa toki jo ajattelee, ettei se ehkä ollutkaan tuhlausta — salaliitto-sukulaisesta voi tehdä tarpeesta riippuen koomisen tai traagisen sivuhahmon johonkin kirjalliseen projektiin. 
Tietenkään en ole niin ilkeä, että kirjoitan sukulaiseni naurettavaksi hahmoksi siten, että yhteiset sukulaisemme voivat hänet tunnistaa. Teen niin kuin aina: leikkaan, sekoittelen ja liimaan. Voi jopa olla, että hahmoa työstäessä oma ymmärrykseni ja empatiani sen esikuvaa kohtaan kasvaa. Ainakin koko riitely asettuu päässäni oikeaan mittakaavaan.
Kyllä, viihteen kirjoittaminen voi olla terapeuttista.

Jätä kommentti