Melkein päivälleen vuosi sitten tein Saga Egmontin kanssa sopimuksen feelgood-tarinasta, joka sai nimen Pikkujouludisko, ja ilmestyi viime marraskuussa. Jo aloittaessani sen kirjoittamista tein sen sillä ajatuksella, että kyse on vähintäänkin kolmiosaisen sarjan ensimmäisestä osasta. Sarja sai nimekseen päähenkilön ja hänen työpaikkansa mukaan Kirjavan kulmauksen Enni.
Reilun kuukauden päästä ilmestyy äänikirjana ja e-kirjana sen toinen osa, Kärsimysnäytelmä Käpylässä, mutta arvatkaa mitä: minun ajatukseni ovat jo kolmososassa. Allekirjoitin siitä sopimuksen maanantaina.
Pääjuoni on ollut valmiina pitkään, mutta muut kuin päähahmo Enniin suoraan liittyvät kuviot ovat syntyneet vasta edellisten osien kirjoittamisen myötä. Enninkin tarinan kaaren osat ovat marinoituneet ja kypsyneet matkan varrella.
Sormenpäitä jo kutittelee päästä kirjoittamaan, mutta ensin pitää hoitaa muita töitä pois alta. On pokkari, ja on uutiskirjejuttuja.
Mutta miten kivalta tämä vieläkin tuntuu, jatkaa Ennin tarinaa. Tämähän on minulle kirjoittajana ihan uusi juttu — jatkaa seurustelua samojen henkilöhahmojen kanssa. Muistan miten nuorena lukijana olin niin monta kertaa pettynyt, kun olin lukenut jonkin kirjasarjan loppuun tai kun kirjaan, johon olin kovasti tykästynyt, ei ollut kirjoitettu lainkaan jatko-osia. Olisin kiihkeästi halunnut tietää, mitä niille ihmisille tapahtui. Minulle jäi hetkeksi heitä ikävä.
Samaa haikeutta olen jäänyt monta kertaa potemaan kirjoittajana. Tarina on valmis, pokkariin mahtuva sanamäärä täynnä, mutta olisin vielä halunnut viipyä luomieni hahmojen seurassa. Nyt saan tehdä sen. Montakohan osaa voisin Ennin tarinaan kirjoittaa, ennen kuin kyllästyisin?
Kustannustoimittaja-aikanani sain sähköpostina erään dekkaristin käsikirjoituksen. En muista, monesko osa kyseistä sarjaa se oli — ehkä seitsemäs — ja viestin lopussa luki: ”PS Vihaan ******* (sarjan poliisipäähenkilön nimi)!”. Hän olisi jo halunnut vaihtaa päähenkilöä, mutta kustantaja suostutteli hänet vielä jatkamaan parin kirjan verran. Hän oli kirjoittanut tuhansia sivuja tuon poliisin tekemästä rikostutkinnasta ja siinä sivussa tämän yksityiselämästä ja persoonasta. Se ei ollut saanut häntä kiintymään, vaan inhoamaan. Hän ei pitänyt siitä, millainen tyypistä oli tullut.
Ymmärrän senkin oikein hyvin. Kaikista ei tarvitse tykätä. Ei edes itse luomistaan hahmoista.
palavarakkaus 