Tuosta puuttuu pilkku. Ja tuosta. Ja tuosta. Ja…
Sellaista se oli, kun luin yli 400-sivuisen romaanin ensimmäistä 30 sivua. Pinnistelyä, etten huomaisi, takertuisi, pilaisi lukuelämystäni pikkuasioiden tähden. Sillä pieniähän ne pilkut ovat, joka tavalla. Mutta.
Kyse oli historiallisesta romaanista, jonka kirjoittaja on tehnyt valtavan työn etsiessään aineksia, isoja linjoja ja pieniä yksityiskohtia, kuvailemaansa maailmaan. Hänen kustannustoimittajansa ei ollut kuitenkaan vaivautunut panemaan pilkkuja paikoilleen. Miksei? Eikö hän kaikelta somemanageroinniltaan ehtinyt? Vai eivätkö kaikki nykyajan kustannustoimittajat osaa pilkkusääntöjä?
Vai eikö kyse olekaan ajan ja / tai osaamisen puutteesta vaan siitä, mitä pidetään tärkeänä ja mitä ei? Mutta jos suuren kustantamon palkitun kirjailijan paksussa romaanissa ei enää vaalita suomen kieltä, niin missä sitten?
Tätä minä taivastelen, mutta olen kyllä huomannut, että kaikille lukijoille huoleton suhtautuminen kielioppiin ei ole minkäänlainen ongelma. Esimerkiksi Facebookin Kirjallisuuden ystävät -ryhmässä, jota passiivisena jäsenenä seuraan, on moni ottanut oikoluvun puutteen esille ja saanut osakseen ihmettelyä, että mitä väliä esim. juuri pilkuilla, ja että onhan kirjailijalla taiteilijan vapaus rytmittää tekstinsä juuri niin kuin tahtoo. Pilkkujen puuttumisesta valittava leimataan ymmärtämättömäksi nipottajaksi. Hiukan juntiksi, jopa.
Samaa asennetta tulee esiin, kun joku moittii, että historiallisessa romaanissa on asiavirheitä. Jollain on vaikka käytössä jokin sellainen hyödyke, joka keksittiin paljon myöhemmin. Taas kysytään, että entäs sitten ja sanotaan, että ei minua ainakaan haittaa.
Hmm. Kyllä minulle johonkin tiettyyn aikakauteen sijoittuvan tekstin viehätyksestä iso osa riippuu siitä, miten ehjän ja uskottavan kuvan se menneisyydestä onnistuu minulle maalaamaan.
Olen tainnut räntätä tästä ennenkin, mutta minulle on tosi vieras ajatus, ettei faktoilla olisi väliä. Missä raja menee, vai käykö kaikki? Voisiko 1930-luvulle sijoitetussa dekkarissa henkilön panna vaikka soittamaan kännykällä, koska se sopii tiettyyn kohtaan juonessa niin hyvin? Eikö? Miksei?
Tv-sarjojen (esimerkiksi Salattujen elämien) yhteydessä puhutaan kohotetusta realismista, jossa viihteen nimissä oiotaan mutkia. Jos historiallinen romaani haluaa ottaa samanlaisia vapauksia, siitä pitäisi minusta jotenkin ilmoittaa.
Fantasia on oma kategoriansa ja historiallinen romaani omansa. Ehkä niiden väliin tarvittaisiin jokin uusi lokero? Kaltaiseni tosikot sitten tietäisivät varoa 😀
Selvennykseksi: en lainkaan tarkoita sitä, että historiallisen romaanin arvo mitätöityy, jos siellä on jokunen asiavirhe. Varmaan niitä tulee vahingossa ihan parhaillekin tekijöille. Kyllä minulle riittää se, että kirjailija on tarkistanut lähteistä sen minkä on pystynyt ja kuvitellut loput. Välillä se kuviteltu osuus menee täydestä, välillä herättää epäuskoa (koska itse on kuvitellut sen toisin, johtanut faktoista eri tavalla). Millaisen maailman kukin ostaa, se on varmaankin hyvin yksilöllistä.
Kovin usein on kuitenkin tullut vastaan sellaisia juttuja, joissa ei ole kyse tulkinnasta. Esimerkiksi tuossa juuri lukemassani romaanissa kirjoitetaan, miten pöytäliina on tärkätty valkoiseksi. Luulen, että kyseinen kirjailija kyllä tietää, mitä tärkki on. Hän on vain nähnyt mielikuvissaan valkoisen, ryhdikkään pöytäliinan ja epähuomiossa kirjoittanut noin.
Tuollaiset kuuluvat niihin juttuihin, jotka kustannustoimittajan minusta pitäisi poimia pois. Kuten sekin, miten eräs kirjan henkilö kertoo talosta, johon ihastui heti sen nähtyään ja halusi omakseen. Hän ihastui mm. sen julkisivua koristavaan murattiin. Muutama virke myöhemmin kuitenkin kerrotaan, että hän osti talon, vaikka oli nähnyt sen vain mailien päästä. Täytyy olla aika hitokseen iso talo (ja muratti!), että ne näkee mailien päästä. No, ehkä hän kiikaroi, vaikkei sitä mainitakaan…
Ehkä tämä on vain ikään liittyvää ennen oli paremmin -jurnutusta. Minulla oli juuri syntymäpäivä. Juhlin sitä bebe-leivoksilla, tietysti. Jostain olen lukenut, että ne muka syödään huoneenlämpöisinä, mutta se on roskaa. Bebe on parasta jääkaappikylmänä.
Tietoisku: kaikkein parhaat kaupasta saatavat bebet tekee Sinuhe Lahdessa. Ja voi miten kaltaiselleni fanille sopivaa onkaan, että Valtarin perheen perinteikkään leipomon nimi tulee Mika Waltarin kirjasta!
palavarakkaus 