Luen Jari Tervon Laylaa. Olen sivulla 173, vajaassa puolessavälissä, eikä mistään lukunautinnosta voi puhua. Kärsin. Ihan niin kuin kärsin Sofi Oksasen Kun kyyhkyset katosivat -kirjaa lukiessani.
Tekee mieli jättää kesken, vaikkei kirja missään tapauksessa ole huono. Ei, Tervo kertoo ja kuljettaa tarinaa taiturimaisesti. En vain pysty nauttimaan siitä.
Kurditaustainen yhteiskunnallinen vaikuttaja Husein Muhammed on blogissaan moittinut Tervoa hatarista ja vääristä tiedoista, mutta minähän en tietenkään ole huomannut, vaikka naisilla on miesten nimiä ja sitä rataa. Minua vaivaavat ihan muut asiat.
Inhoan päähenkilön hirveää perhettä, minua ihan fyysisesti kuvottaa lukea heistä. Ei enää riviäkään , toivon koko ajan.
Säälin kirjan naisia niin että sydämestä ottaa. Pelkään, ettei kellekään heistä käy lopussa hyvin.
Minä tiedän, että on olemassa ihmiskauppaa ja kunniamurhia. Minun ei tarvitse lukea Laylan tapaisia kirjoja tullakseni niistä epäkohdista tietoiseksi.
Miksi minun siis pitäisi kiusata itseäni lukemalla Layla loppuun?
Taas muistan, miksi minusta on tullut viihdekirjoittaja: siksi, että ihmiset tarvitsevat pakopaikkoja tässä kamalassa maailmassa.
palavarakkaus 