Kiitos Pelimiehestä

Marraskuu vetelee viimeisiään. Ei jää ikävä. Hyvästi. Älä soita tänne enää koskaan. Jne.

Tämä siitä huolimatta, että takana on periaatteessa ihan kiva viikonloppu. Kaiken muun kivan ohessa tein hyvän ohjelmalöydön. Jo muutaman vuoden tilanne on ollut se, että katson telkkarista lähinnä uutisia. Kokemus on sellainen, että kun parhaaseen katseluaikaan avaan telkkarin, sieltä tulee kanavasta riippumatta joko kokkailua tai jonkin sortin reality-kisailua, temppuilua tai jekkuilua. Ei kiinnosta minua liekitys, ei ninjailu, ei pränkit, ei.
Erilaisista suoratoistopalveluista katselemme puolison kanssa rykäyksinä tv-sarjoja ja elokuvia, silloin kun inspiraatio iskee. Monet tuoreet kotimaiset sarjat ovat menneet ohi, jotkut niistä olemme koekatselun jälkeen hylänneet.
Maikkarin Pelimies on noita ohi menneitä. Viikonloppuna viimeinkin ehdin katsastaa sen ja olin tippua sohvalta. Olen fanittanut Joonas Nordmania (kuten muutakin Siskonpedin porukkaa) aiemminkin, mutta nyt olen valmis julistamaan hänet neroksi. Pakko oli katsoa heti neljä jaksoa. Yksinkertaisesti mahtavaa kamaa. Etenkin häijyn huumorin ystäviä suosittelen tutustumaan.

Nyt sitten latautuneena uuteen viikkoon ja töihin. Kai. Suunnittelin käyväni lenkillä, kun saan yhden lyhyen tekstin kirjoitettua ja lähetettyä. Nyt ei jopa sada mitään. Vähän kyllä ihmettelen, että missä aurinko luuraa. Kello käy kymmentä, ja ikkunasta näyttää iltahämärältä. No, kaamosvalot ainakin loistavat kauniisti naapurien parvekkeilta…

Pokkarin pariin palaan luultavasti iltapäivällä. Sitä on koossa jo seitsemän lukua, joten se saattaa vaikka valmistua tällä viikolla. Sen jälkeen alan ideoida jatkokertomusta Nyyrikkiin. Sillä ei ole kiire, joten ohessa yritän – taas — paketoida jonkin oman projektini valmiiksi asti…

Eilen pojan jalkapalloharjoituksia seuratessani mietiskelin noita kaikkia ikuisuusjuttujani ja myös sitä, että onhan minulla jotain periaatteessa valmistakin, jota ei ole koskaan julkaistu missään. On joitakin novelleja ja nuorten selkokirjan käsis. Osallistuin tuolla selkokirjalla muutama vuosi sitten erään pienkustantamon kilpailuun. Perästä ei kuulunut ikinä mitään, ja koko kilpailu taisi mennä jotenkin mönkään, sillä kyseinen kustantamo ei julkaissut voittajateostakaan koskaan, vaan sen teki toinen kustantamo monta vuotta myöhemmin.
Vaikka käsikseni ei pärjännyt tuossa hiukan epämääräiseksi muodostuneessa kisassa, voisi se ehkä kelvata jonnekin. Pitäisi vain tarjota. Kai selkokirjoja vielä kustannetaan…?

Mainokset

K-18

Yle on tehnyt pornoa naisille 7-12 minuutin podcasteina. Kuuden jakson käsikirjoitukset on koostettu naisten esittämistä toiveista, tekijät kertovat. Kokonaisuuden nimeksi on annettu – kuinka ollakaan – Radio Regina! Pikkuisen repesin. Näin se vain on, että kun puhutaan naisnäkökulmaisesta erotiikasta, on yksi nimi Suomessa yli muiden. Hauskaa, että Regina ei unohdu.

Pakko oli kuunnella ja – noh, ainakin kahden osan jälkeen olen hiukan pettynyt. Jaksot koostuivat lyhyistä ja vähän pidemmistä tunnelmapaloista, joista useimmat olivat aika latteaa toiminnan kuvausta, tyyliin ”He kokeilevat eri asentoja ja molemmat nauttivat seksistä.” Ihan kuin jostain Väestöliiton esitteestä.

Olisiko voinut kuitenkin tilata ammattikirjoittajilta tekstejä, jotka pohjautuvat noihin toiveisiin? Vai onko aistivoimainen kuvaus erotiikkaa ja porno sitä panemista, josta kerrottaessa adjektiivit ovat turhia? Riittää, kun kerrotaan, että nyt tappi laitetaan anukseen, ja sitten mielikuvitus hoitaa loput, niinkö? Kai sitten.

Kun kuuntelin ekan jakson, sillä oli siinä vaiheessa kuuntelukertoja noin 2300 kappaletta. Toisella jaksolla enää vähän yli 600 kappaletta. Kolmea neljästä kuuntelijasta siis ei kiinnostanut kuunnella enempää, ja jotenkin epäilen, ettei kama ollut heidän makuunsa liian roisia — siitähän tuolla oikein kovasti kuulijoita varoitellaan, että nyt tulee vaikka mitä rajua — vaan yksinkertaisesti tylsää. Kun on kuullut pari tarinantynkää, on kuullut ne kaikki. Se fiilis itselle jäi.

Sori tyly arvio. Idea on kiva kyllä, jatkakaa ja jalostakaa ihmeessä.

Kohti pahuuden ydintä

Pikku marakatti palasi päiväkotiin ja minulle palasi työrauha. Ajattelin aamupäivän kirjoittaa pokkaria ja iltapäivän pyhittää nuortenkirjalle tai novellikokoelmalle, fiiliksestä riippuen. Jossain siinä välissä kuntoilen vähän. (Tai vaikka paljon, jos saan itsestäni irti.)

Eilen luin loppuun Pekka Hiltusen Studio-sarjan toisen osan, Sysipimeän. En oikein tiedä, millä mielellä siitä olen. Vaikka trillerijuonessa oli käänteitä ja detaljeja paljon, minulle tuli kiireen vaikutelma. Oliko kirja kiireessä kirjoitettu, vai luinko minä sen kiireesti, liian pian ensimmäisen osan perään?
Tarinan kehys oli minulle niin tuttu, ettei se jaksanut sykähdyttää. Tiesin jo tarpeeksi päähenkilön elämästä, tavoista, ajatuksista. Sivujuoni – alaikäisen ahdistelusta syytetty radiojuontaja – jäi niin latteaksi, että minun teki mieli harppoa häntä käsittelevät sivut yli. Hänen kerrottiin olevan mukava mies, mutta se mukavuus ei välittynyt minulle asti, enkä oikein jaksanut kiinnostua hänen kohtalostaan. Pääjuoni oli kaamea (tämä siis kehu, koska lajityyppi) ja jännitys paikoin piinaavaa. Kidutettujen ihmisten kärsimyksen kuvaus käänsi vatsaa.
Ihan äkkiä en taida lukea kolmatta osaa. Ehkä en mitään muutakaan dekkaria. Pahuuden kuvaus ei (varsinkaan suurina annoksina) sovi hermorakenteelleni. Siinäpä varmaan syy, miksi kirjoittajanakin olen valinnut leipälajeikseni romantiikan ja huumorin. Tosin nyt tekeillä oleva pokkari on tummasävyinen, ja tänään siinä lähestytään pahuuden ydintä. Onneksi tässä genressä hyvä saa aina voittaa pahan.

Hyggeä ja kimallusta

Päivä parani eilen aika nopeasti. Sain epärehelliseksi uumoillun vuokralaisen kiinni. weisteHän vakuutti maksuhaluaan ja -aiettaan. Annoin mahdollisuuden. (Minun heikkouteni vuokraemäntänä on, että annan aina toisen mahdollisuuden ja sen jälkeen kolmannen ja kuuntelen selityksen selityksiä vielä silloinkin, kun pitäisi jo ottaa laput pois silmiltä ja toimia. Minä kun vain haluaisin olla ihmisille kiva. Tämän vuoksi olen onnetonta esimiesainestakin, minkä olen työelämässä karvaasti kokenut.)
Ja kun tuo kivi vierähti sydämeltä, sain taas kirjoitettuakin. Oikeastaan alkoi taas sellainen pursuamisvaihe. Minulla on neljä projektia, joita haluaisin viedä eteenpäin. Kun vaan ehtis.

Tälle päivälle luvattiin ja saatiin lumipyryä. Yöllä yskinyt lapsi halusi ja sai jäädä kotiin. Kun lapsukainen katsoi leffan, minä kirjoitin pari sivua pokkaria, joka kääntyi jo viimeiselle kolmannekselle.
Kävimme ostamassa joulukoristeita. Lapsen myötä minusta on tullut taas jouluihminen. Sekosin kimaltavien punosten ja latvatähtien äärellä. Krääsää tuli kotiin kokonainen kasillinen, lapsi olisi halunnut vielä enemmän.
Ja nyt me hyggeilemme, luemme viltin alla uutta Aku Ankkaa.

Luin nuortenromaanin loppuun. Sillä oli paljon ansioita, vaikka välillä jotkut ratkaisut tuntuivat vähän helpoilta. Ja hurraa, pääsin yli lillukanvarsista! Jotenkin onnistuin eliminoimaan lukukokemustani pilanneen vertailun 15-vuotiaaseen itseeni ja tällä hetkellä tuntemiini teineihin. Entäs sitten, jos he eivät muistuta tuota kirjan teiniä? Teinitytötkin ovat ihmisiä, eivätkä mitään homogeenistä joukkoa. Heilläkin on lukemattomia erilaisia tapoja luovia tässä maailmassa ja ilmaista itseään.

Töks

Varasin vihdoinkin ajan autohuoltoon. Tämä on niitä päiviä kun tietää, että kovin suuria ei saa aikaan. Keskittyminen kirjoittamiseen on vaikeaa, kun ajatukset askartelevat käytännön asioissa, tai pitäisi kai sanoa, huolissa.
Päivä meni pilalle heti aamulla, kun yritin tavoitella talooni vuokralaiseksi muuttanutta pariskuntaa. He ovat jättäneet vuokransa maksamatta, ja kun soitin, kuului luurista: ”Tämä numero ei ole käytössä”. Kuka nykyaikana vaihtaa yhtäkkiä puhelinnumeronsa? No, se tietenkin, joka jättää asiansa hoitamatta ja yrittää pakoilla niitä, joille on velkaa.
Tuli sitten taas kerran otettua kelvottomia vuokralaisia, joista eroon pääseminen on oma, raskas prosessinsa. Kokemus on opettanut, ettei mitään perintätoimistoa kannata palkata kovistelemaan noita luikureita. Se on vain ajan ja rahan menoa. Omien karhukirjeiden jälkeen on haettava vuokralaiselle häätöä ja saataviaan ulosoton kautta. Luikureilta harvoin saa enää mitään. Joiltakin saadaan sentään ulosmitattua veronpalautukset. Mahdollista on kuitenkin, että itselle kertyy vain lisää miinusta, koska voutikin laskuttaa muutamia kymppejä palveluistaan. Reilu meininki.
Jos jotain positiivista yrittää näistä tapauksista hakea, niin olen saanut heistä paljon aineistoa pokkareihini. Joskus olen ollut niinkin häijy, että olen tehnyt luikurin nimestä sellaisen väännöksen, että jos hän sattuisi tarttumaan kyseiseen pokkariin, hän todennäköisesti tunnistaisi itsensä.

Avaan pokkaritiedoston. Jos mitään ei synny, moppaan keittiön lattian ja lähden polkemaan kuntopyörää (siitä on tullut juoksemisen ohella lempiliikkumistani, koska samalla voi lukea kirjaa).

Sopeutumaton

luminenmaisema.jpg

Tämmöistä.

Melkein lähdin polkemaan kuntopyörää vietyäni lapsen päiväkotiin, mutta tässä olen, ison kahvimukin kanssa. Menen ennen lounasta. Ehkä. Tiedän että näitä kiireettömiä viikkoja pitäisi hyödyntää itsensäkin huoltamiseen, tiedäntiedän.

Vesisateen ja räntäsateen jälkeen saatiin tänään läjä märkää, painavaa lunta, ja sen myötä sellainen ajokeli, etten tilaa autolle aikaa öljynvaihtoon, niin kuin suunnittelin. Kirjoitan senkin ajan.
Eilen kirjoitin pokkariin kohtausta, jossa päähenkilöt ihailevat yhdessä jääkuikkaa. Katsoin Youtubesta hienon videon, johon oli kuvattu kuikkaparia Jäämeren rannalla. Siinä ylistettiin, miten hienosti jääkuikat ovat sopeutuneet karuihin, arktisiin olosuhteisiin. Olisinpa itsekin. Edelleen inhoan talven tuloa, vaikka kävinkin kellarikomerosta etsimässä luistimet esiin ja lupailin lapselle reissua tekojäälle. Mutta: en minä sinnekään suostu räntäsateella. Yök, en.

Pokkari on puolessavälissä: viisi lukua ja vähän alle viisitoistatuhatta sanaa. Se on tähän asti syntynyt hyvin vaivattomasti. Tekee mieli sanoa, että orgaanisesti. Olen ystävystynyt avainhenkilöiden kanssa, ja pidän heistä kaikista kovasti.
Niin syvälle olen uppoutunut luomaani maailmaan, että olen muutamaan kertaan yllättänyt itseni tekemästä kesäsuunnitelmia. Järkytys on ollut suuri, kun olen muistanut, ettei nyt eletäkään maalis-huhtikuuta, niin kuin pokkarissa.
Onneksi nyt saan taas palata sinne. Panen verhot kiinni.

Kompastuu lillukanvarsiin

Syksyisiä viikkoja tuntuu olevan pötkössä jo monta. Pimeitä viikkoja. Eikö marraskuu lopu ikinä?
Koko perhettä uuvuttaa. Joka päivä lupailen lapselle, että joululomaan on enää vähän aikaa, vaikka onhan siihen monta viikkoa. Kovin monta pimeää aamua ja iltapäivää. Tämänpäiväinen räntäsadekaan ei ollut varsinaisesti mikään piristys ottaen huomioon, että koko viikonlopun ajan satoi vettä.

Viikonloppuna istuin katsomassa lapsen jalkapallotreenejä ja kirjoitin muistivihkoon muutaman ajatuksen nuortenkirjaa varten. Aiemmin olin pitkästä aikaa taas avannut tiedoston, selannut ja innostunut hinkkaamaan paria kohtaa.
Inspiraation antoi luvussa oleva, tänä vuonna ilmestynyt palkittu nuortenkirja. Olen lukenut siitä vasta noin 30 sivua, enkä osaa vielä sanoa juuta enkä jaata. Sen verran toki, että lukija helvetistä jo ilmoittautui ja alkoi takertua  lillukanvarsiin. Esimerkki: käyttävätkö nykyteinit sanaa dieettikola tai kertovat, että heidän shampoonsa tuoksuu hennosti kukkasilta? Yritän kuvitella noita sanoja siskoni lasten ja naapurin teinien suuhun. En onnistu.

Kauhuissani aloin miettiä, miten voisin muka ikinä luetuttaa omaa käsikirjoitustani jollakin lähipiirin teinillä, joka löytäisi joka ainoalta sivulta monta feikiltä tuntuvaa kohtaa. Niitä sitten hiki päässä korjaisin.
Sitten yritin järkeillä, että ehkä on muunkinlaisia lukijoita kuin minä. Sellaisia, joilta ne lillukanvarret eivät peitä koko näköalaa.

Tänään kirjoitan pokkaria, koska se kulkee. Aamulla sain tehtyä ja hyväksytettyä mainostoimiston homman (ja lisätilauskin pukkasi, ei kiireinen). Kun pokkari hyytyy, tartun nuortenkirjaan. Ihan tosi.

Myrskykeiju

Sataa vettä ja myrskyää, pillit ulvoen ajaneen ambulanssin näkeminen ahdisti. Joskus asuin monta vuotta keskussairaalan naapurissa ja siedätyin hälytysajoneuvojen ääniin. Lapsuudenkodissa pienessä maalaiskylässä se oli aina hätkähdyttänyt: jollakin tutulla on hätä.

Pokkari jäi eilen kolmannen luvun loppupuolelle, kohtaan, johon olisi mukava iskeä kiinni. Vaan ei se nyt käy, koska lykkäämisen mestari lykkäsi tälle päivälle kaksi muuta hommaa: sen työnäytteiden ym. tietojen lähettämisen potentiaaliselle uudelle yhteistyökumppanille, joka piti hoitaa eilen iltapäivällä, sekä mainostoimiston homman, joka meni uusiksi.
Loppuasiakas ei ollut tekstiin tyytyväinen, eikä kritiikki koskenut muotoa – sitä pidettiin hauskana – vaan sisältöä! Olin koko lailla hölmistynyt ja aika ärtynytkin, kun mainostoimiston yhteyshenkilöltä tuli viesti, että uusiksi meni. Minulle oli annettu aihe, ja koska kyse on osa tekstien sarjasta, tyylilaji oli hyvin selvillä. Perustin sisällön löytämiini faktoihin ja tilastoihin, mutta se ei siis kelvannut. Heillä oli perusteina jotain mutua, josta minä en saanut lainkaan kiinni. Kovin markkinointihenkinen se heidän epämääräinen näkökulmansa ei ainakaan ollut.
Haluaisinpa tietää, kuka yrityksessä asiasta vastasi. Kyseessä on firma, joka on kasvanut vauhdilla monta vuotta, ja olen tehnyt heille markkinointitekstejä pitkään. Alkuun kaikki kulki toimitusjohtajan kautta, joka on terävä visionääri ja oli aina tarkasti selvillä viestistä, jonka halusi asiakkaille välittää. Nyt ei aina enää ole niin. Markkinointiin on palkattu väkeä, joka minusta on välillä aivan pihalla peruskysymyksistä kuten juuri siitä, mitä halutaan kertoa, miksi, ja miten se tieto parhaiten välittyisi asiakkaalle.
No. Kyllä minä tietysti kirjoitan uuden tekstin. Ja lähetän ison laskun perään. (Oikeasti lähetän pienen laskun, niin kuin aina.)

Kauniiksi lopuksi kerron, että eilen googlasin Suomessa esiintyviä lintulajeja pokkaria varten. Miten runollisia nimiä linnuille onkaan annettu: merikeiju ja myrskykeiju ovat ulappakeijuja. Lisäksi on ulappaliitäjiä, kuten myrskylintu.
Taidan eläkkeelle päästyäni harrastaa sukututkimuksen lisäksi lintujen bongausta.

Rutisee ja ratisee

Tämä tietokoneeni, nimittäin. Vielä olisi pari viikkoa veronpalautusrahojen saapumiseen, joten olisi eri mukavaa, jos tämä rotisko jaksaisi sinne saakka. Vaikeuksia ilmenee aina päivitysten jälkeen. Eilen illalla, kun aioin sammuttaa masiinan, en voinutkaan, koska siellä ajettiin Windows-päivityksiä kovalla touhulla. Osasin odottaa ongelmia. Ihmeellistä kyllä, tämä käynnistyi nyt normaalisti. Ohjelmia kun yrittää avata, seuraa pitkiä miettimistaukoja ja raksutusta, mikä tuo vahvasti mieleen ensimmäiset tietokonekokemukseni 80-luvulta. Päivän sana on siis varmuuskopiointi: kaikki keskeneräinen kama pilveen talteen.

Eilen olin pitkästä aikaa kovin tehokas: korjasin sen yhden haastattelutekstin, kirjoitin mainostoimiston tilaaman uuden tekstin ja päälle päätteeksi kirjoitin 2/3 lukua pokkariin. Jos saisin jokaisena työpäivänä aikaan tällaisen saldon, eipä olisi hätäpäivää.

Tänään jatkan pokkaria. Pitää myös miettiä, mitä teen erään työtarjouksen kanssa. Otin yhteyttä tahoon, joka etsi freelanceria kirjoittamaan aiheista, joista minulla on asiantuntemusta. Vastauksessa pyydettiin minulta työnäytteitä (jotka mielestäni jo lähetin), tietoa laskutusperusteistani (aina yhtä vaikea asia – tekstejä on niin monenlaisia, että minulla ei todellakaan ole ollut koskaan käytössä mitään merkkeihin perustuvaa taksaa) ja kysyttiin, tekisinkö myös sellaista, että kirjoittaisin artikkelin heidän osoittamastaan aiheesta ja myisin sen sitten itse johonkin kyseisen alan lehteen. Tässä kohtaa nousivat niskakarvat pystyyn. Ei, minä en halua ryhtyä myymään töitäni! Minä haluan, että minulta ostetaan niitä. Siksi otin yhteyttä tuohon tahoon.
Minulla ei ole aikaa, osaamista eikä verkostoa alkaa tyrkyttää tekstejäni maailmalle. Tämä pitäisi nyt jotenkin kohteliaasti muotoilla tuolle yhteyshenkilölle ja luulen, että homma kuivuu sitten siihen. Asia ärsyttää monestakin syystä: kun nyt haiskahtaa siltä, että tästä ei toivomiani kirjoitustöitä ole poikimassa, tuntuu turhalta käyttää siihen enää yhtään minuuttia.
Koska en kuitenkaan tahdo olla töykeä, on vastattava jotain. Olen lykännyt asiaa koko viikon, ja nyt se olisi pakko hoitaa. Mutta lykkään sitä vielä hiukan lisää – iltapäivään. Sitten. Joo. Varmasti…

Nyt palaan Niemelle, jossa päähenkilöt ovat juuri tapaamassa toisensa ensimmäistä kertaa. Ilman halki heidän välillään taitaa jo singahtaa yksinäinen kipinä.

Päivystävä pahanilmanlintu

telkkä.png

Tämä on vain telkkä.

Eilen kilahti taas vaihteen vuoksi meiliin tieto kuolemantapauksesta. Kyseessä on henkilö, jota haastattelin kesällä erään yrityksen nettisivuille. Sivut valmistuivat viimein syksyllä monen mutkan jälkeen, ja nyt on sitten rukattava tuo yksi pätkä aivan uuteen uskoon. Asialla on luonnollisesti kiire, joten eikun kahvia mukiin ja hommiin.

Eihän sen pitäisi pitkä homma olla, ja sen hoidettuani pääsen taas takaisin pokkarin kimppuun. Eilen sain ensimmäisen luvun kirjoitettua loppuun. Tekstin tunnelma löytyi: tästä tulee goottipokkari, jos niin voi sanoa ja toki voi, kun kerran sanon. Tapahtumat sijoittuvat meren äärelle niemelle, jossa päähenkilön alkuun ihastelema kaunis maisema ja rikkumaton luonnonrauha alkavat pikkuhiljaa muuttua painostavaksi pelon ja epäluulojen näyttämöksi. Niemen asukkaat ovat pikkukaupungin kermaa, mutta syrjäisellä asuinpaikalla heidän on myös hyvä vaalia synkkiä salaisuuksiaan, jotka alkavat vähitellen paljastua Suville.
Koska kyseessä on Lääkäri-pokkari, tarvitaan myös tuohon aihepiiriin liittyvä juoni. Ajattelin, että se liittyisi lääkärin etiikkaan ja eutanasiaan.

Ja kappas, tätä kirjoittaessa meiliin kilahteli lisää hommaa: parin tunnin työ mainostoimistosta. Sillä ei onneksi ole hengenhätä, huomennakin ehtii, jos ei tänään. Kyse on hilpeästä ja hassuttelevasta tekstistä, joten tuntuu jotenkin asialliselta työstää sitä eri päivänä kuin tuon edesmenneen haastattelua.

Pieni kiire siis päällä, ja se tuntuu ihan hyvältä. Salaa olen tainnut kaivata kalenteriini deadlineja, sillä ikävä totuus on, että vapaalla aikataululla työtehoni on surkea. Haahuilen, harhaudun, ihmettelen, pyörittelen, luen Hesaria, piipahtelen somessa. Tunnit kuluvat, ja sitten iskee se syyllinen surkimusolo ja ajatus alanvaihdosta. Se on nyt tällä hetkellä jälleen kaukana.