Miltä romanttisen novellikokoelman kansi näyttää?

Hiukan räpistelin eilen novellikokoelman parissa: selailin koneeltani valokuvia, joista voisi ehkä tehdä kirjaan kannen. E-kirjojen kansien kanssa ei ollut suuria paineita – tärkeintä oli panna kirjan nimi kanteen niin suurella fontilla, että se erottui postimerkin kokoisestakin kuvasta tietokoneen näytöllä – mutta nyt olisi kiva saada aikaan hienot kannet, korea paketti novellistin uralleni. Sellainen kirja, jota ilolla pitäisin hyllyssäni muistuttamassa Reginan ajoista.
Koska en ole kummoinenkaan visualisti, on todennäköisesti pyydettävä apua taitavammilta. Ensin pitää vain selvittää, mitä heiltä pyydän. Yhdestä asiasta olen jo varma: koska novellit sijoittuvat 2000-luvulle, en halua kannesta mitään nostalgiapläjäystä. Kun laittaa Googlen kuvahakuun termiksi ”romantic novel” ovat hakutulokset juuri sitä kamaa. ”Romance short stories” tuottaa hiukan modernimman näköisiä syleilyjä.
En oikein halua kanteen syleilevää pariskuntaa ylipäänsä. Enkä halua siihen yhtään sydäntäkään, ainakaan perinteisen näköistä. Googlasin myös rakkauden symboleja, ja vastaukseksi tuli mm. omena, kyyhkynen, joutsen ja simpukankuori. Näin äkkiä ajatellen nekin ainekset ovat kyllä kovin kliseisiä.
Jään odottamaan suurta oivallusta.

Mainokset

Oli synkkä ja syksyinen maanantai, ja hänen työpöytänsä oli sotkuinen

sotku

Jossain tuolla alla on työpöytä. Ihan tosi.

Tänä harmaana ja tuulisena maanantaina kirjoitan ja laitan matkaan muutaman sadan sanan mittaisen tekstin. Sen jälkeen isken kiinni johonkin hommaan, mutten vielä tiedä, mihin. Se voisi olla jokin lukuisista keskeneräisistä projekteistani.
Pitää vain miettiä etukäteen, montako tuntia voin aineiston / keskeneräisen tekstin ääressä ihmetellä pääsemättä mainittavasti (tai lainkaan) eteenpäin. Jos näin tapahtuu, on jatkettava Timantti-pokkarin kirjoittamista. Sen synopsis lähti perjantaina mukavasti lavenemaan. Löysin tarinasta kolon timantillekin. Siihen liittyvä juoni iskee särön yhteen henkilöön, jonka kiltteys ja epäitsekkyys olisikin muuten koetellut uskottavuuden rajoja.

Vasta muistin, että voisinhan minä nyt vihdoinkin saattaa valmiiksi yhden iäisyysprojektin, eli teettää BoD-palvelussa ihka oikean kirjan Sara Stormin novelleista. Se olkoon yksi tämän viikon tavoitteista.

Kohti uusia seikkailuja (tai jotain ainakin)

IMG_5619Vapaapäivä kului kauppakeskuksessa ja uimahallissa. Joka luulee, että poikalasten kanssa shoppaillessa kukkaro pääsisi vähemmällä, on väärässä: kassalla huomasin latovani hihnalle Minions-crocsit, Ryhmä Hau -lenkkarit ja legopaketin. No. Lapsi oli ansainnut hemmottelua, ja äiti sellaista hemmottelua, että sai ilahduttaa lastaan.
Ilahdutin toki hiukan itseänikin, sillä hetken mielijohteesta nappasin Lidlistä Heidi Klumin kohutusta mallistosta farkut. Niitä oli jäljellä laarin pohjalla enää pari kappaletta kaikkein pienintä kokoa. Olin melkein varma, että huonostihan siinä käy, vaan ei, kyllä ne päälle menivät. Saumat huutavat armoa, mutta minähän toki kiinteydyn nyt, kun kesäherkkujen ahmiminen on ohi, ja on taas aikaa liikuntaan. Varmasti. Ehkä.

Olen lukenut loppuun Jörn Donnerin Minetten rakkauden. Tajunnanvirtaa ja polveilua piisasi. Välillä rönsy etääntyi niin kauas emokasvistaan, että sukulaisuutta oli mahdotonta havaita. No, lukeehan tuollaisenkin kirjan toki joskus, vaikka ex-kustannustoimittajan oli vaikea niellä sitä, että fokus hävisi niin totaalisesti välillä.
Kiinnostavinta antia oli runsaista suorista kirjelainauksista piirtyvä ajankuva. Jostain syystä minua huvitti kovasti naimisiin hinkuvien kolmikymppisten veljesten naisiin liittyvä pohdinta. Esimerkiksi näin: ”Ei sillä ole merkitystä, jos mies menettää muutaman hampaan. Yksikään tyttö, olkoon kuinka vaativainen hyvänsä, ei kiinnitä siihen mitään huomiota.” (Waldemar Eneberg veljelleen Karlille helmikuussa 1871)

Ja mitä nyt? Nyt kun kiire on ohi, minä silmäilen sotkuista työpöytääni, hörpin maitokahviani ja mietin, mihin hommaan tarttuisin.
Voisin kirjoittaa jo seuraavaa pokkariakin (palautus marraskuussa), niin hassulta kuin se tuntuukin. Minulla on siihen nimittäin valmis tarina päässäni. Ainut probleema on, ettei siinä ole sitä vaadittua timanttia. Se on huono asia siinä mielessä, että kun timantin liimaa valmiin tarinan päälle, se tuntuu lukijasta juuri siltä, päälleliimatulta. Parhaat Timantti-tarinat ovat syntyneet päinvastaisessa järjestyksessä: ensin on ollut timanttiin liittyvä juoni, ja sen ympärille on kehiytynyt kaikki muu.
Aloitan siis palastelemalla tarinan luvuiksi ja tutkin, missä kohtaa ja miten timantti voisi tulla luontevasti osaksi juonta.

Kalkkiviivoilla

Blogi piti työntää muutamaksi päiväksi tauolle, kun kaikki kirjoitusvoima tarvittiin työhommiin. Näppis lauloi, selkä jumitti, silmät parkuivat armoa ja kas – eilen aamulla lähti vihoviimeinen lehtijuttu korjattuna taittajalle.
Tänään lähtee Lääkäri-pokkari Kolmiokirjalle. Tarina on valmis ja oikeanmittainen, vain oikoluku puuttuu. Alkuperäinen palautuspäivähän siis oli maanantai, mutta koska lehtihommat venyivät, oli pakko pyytää pari päivää lisäaikaa. Onneksi se sopi.
Tervetuloa takaisin, normaalielämä. Puhelin pitää viedä huoltoon, koti pitää siivota (kellään vuokrata raivaussahaa?), läjä roinaa laittaa myyntiin Facebook-kirppikselle. Mutta ennen kaikkea täytyy pitää huomenna vapaapäivä lapsen kanssa. Me molemmat olemme sen nyt ansainneet. Jotain ihan muuta.9rakkaus

Uusi pokkarikin tupsahti postiluukusta. Jossain välissä ehdin sitä hiukan selata, ja kyllä tämä taitaa viimeaikaisista romanttisista tuotoksistani olla se suosikki. Ainakin omat jutut taas naurattivat. Monista sivuhenkilöistä tuli aika mainioita, ja rikkinäisissä farkuissa omia polkujaan lompsiva, parrakas ja suorasuinen sankari on noh, aika sexy, jos nyt itse kirjoittamaansa fiktiivistä miestä voi noin luonnehtia 😀

Viime perjantai

Koska en oikein jaksa kirjoittaa mitään, leikin tässä postauksessa kuvajournalistia, joka ei viitsi kirjoittaa edes kuvatekstejä, vaan luottaa siihen, että kuvat puhuvat tarpeeksi.
Reissupäiväni kuvina, siis.

IMG_5572.JPG

IMG_5574.JPG

IMG_5558

IMG_5585.JPG

matkakahvi

Zorro minua kutittakoon

Tästä päivästä tulee rakkaudentäyteinen. Ainakin kirjallisesti, sillä päivän päähomma on zorropokkarin edistäminen. Tarina on jo yli puolenvälin, mutta romanssi ei ole vielä syttynyt, ei oikein orastakaan. Osapuolet ovat toki toisiinsa tutustuneet, mutta sekä Veera että Mikael epäilevät tahoillaan, onko sillä toisella sittenkään kaikki muumit laaksossa. On tapahtunut niin kummallisia asioita, että Veera pelkää välillä kuvitelleensa kaiken.
Nyt pitäisi tunteet siis saada heräämään, että romanssi ehtii vielä tuhoutua ja roihahtaa uudelleen…
Palaan Veeran luo, joka väsää netissä rikosilmoitusta. Yritin udella siipalta, miltä sähköinen rikosilmoitus näyttää (häneltä varastettiin taannoin polkupyörä), mutta eihän hän enää oikein muistanut. Joko jätän sen tarkemman kuvailun sikseen, tai sitten itse kirjaudun verkkopankkitunnuksilla tekemään olematonta rikosilmoitusta – jota en tokikaan sitten lähetä.

Työntekoani vahtii Zorro. Lapsukainen jätti sen minulle ja näytti napin, josta voin painaa. ”Sitten se kutittaa sinua miekallaan, äiti.”

Tässä me taas ollaan

No niin, tässä me taas olemme, tiiviisti kimpassa, samalle tuolille tungettuina yhtenä ähisevänä nippuna: Kamala Kiire ja minä. Täksi päiväksi luvassa lyhyt juttukeikka, perjantaiksi matkapäivä. Viikonlopuksi pokkarin kirjoittamista.
Miten sitä taas tuudittautuikaan siihen, että minulle asetettu sisältöjen DL muka pitäisi. Viimeksi oli ihan sama juttu, eli asiakkaalta tuli vielä dediksen jälkeen uutta keikkaa. Nyt yksi sivun juttu edellyttää vieläpä kahta live-haastattelua eri ilmansuunnissa. Lisäksi on kaksi kuvauskeikkaa, joita olen venyttänyt, koska kohteet sijaitsevat samalla suunnalla kuin toinen noista haastatteluista. Hoidan ne kaikki perjantaina.

Ensi kerralla muistan lisätä kalenteriini viikon pelivaran. Toivottavasti. Nyt täytyy saada aivot ja sormet kaahaamaan.

Palkka on matala, onneksi ei mieli

keltaisia kukkia

Kaunis olet, syksy. Ethän vielä kylmene meille?

Läppärirahat tipahtivat postiluukusta! Tai melkein ainakin, sillä odotettu tieto veronpalautuksesta saapui perjantaina. Eipä sitä yhtä paljon tullut kuin viime vuonna, mutta toista tonnia kuitenkin. Kyllä sillä rahalla läppärin ostaa ja muutaman laskunkin maksaa.
Palautuksesta riemuitessani tulin katsoneeksi verotustietojani, eikä niissä hurraamista ole – siis tulopuolella. Kyllä minä aikamoinen matalapalkkatyöläinen olen, vaikka ottaisikin huomioon, että olen tehnyt koko viime vuoden viisituntisia työpäiviä.
Jotain tälle tulotasolle pitäisi tehdä, mutta mitä? No niin, tiedänhän minä vastauksen: pitäisi mennä oikeisiin töihin. Jopa lapseni on havainnut, että ”toi sun kirjoittamisesi ei vaikuta oikein hyvältä”. Hänen mielestään minun pitäisi opiskella sähkömieheksi tai pienten sairaiden lasten hoitajaksi. Hyviä ammatteja molemmat, mutta epäilen taipumuksiani kummallekaan alalle. Realistisempaa olisi ehkä suorittaa kirjastoalan ammattitutkinto. Mikähän mahtaa olla alan työtilanne…?

Asiakaslehden taittajalta tipahti ilahduttava meili: hän ehtii lehtijuttujen kimppuun vasta keskiviikkona. Minulla on siis vielä tämä ja huominen päivä aikaa viimeistellä keskeneräisiä juttuja ja odotella niistä kommentteja.

Motörhead, kahvi ja croissant

Puolison työhuoneen suljetun oven läpi raikaa Motörhead. En lainkaan ymmärrä, miten joku pystyy tekemään ajatustyötä sellaisessa mäiskeessä, mutta onneksi minun ei tarvitsekaan. Riittää, kun hanskaan omat hommani.
Lapsi päiväkodissa eli työrauha turvattu, hurraa. Tänään yritän saada kasaan vähintäänkin yhden sivun mittaisen jutun ja alan jo lähetellä taittajalle ensimmäisiä materiaaleja, pääasiassa kuvia. Ensin on kuitenkin yritettävä saada langanpäähän kaksi tyyppiä ja heiltä muutama lause tuon jutun pohjaksi. Jos se ei onnistu, vaan jää ensi viikkoon, siirryn editoimaan pääkirjoitusta ja kasaamaan paria pikkujuttua, joihin on materiaalia jo kasassa. Ja jos lehden tekeminen sattuisi loppumaan kesken, isken tietysti kiinniMinette pokkariin. Mutta sitä ennen oikein iso kahvi ja croissant.

Jokunen vuosi sitten nappasin kirjaston poistomyynnistä Jörn Donnerin romaanin (kai se romaani on?) Minetten rakkaus. Aloin lukea sitä pari iltaa sitten.
Erikoinen kirja. Perustuu Donnerin sukulaisten kirjeenvaihtoon ja kohtaloihin 1800-luvulla, mutta Donner kertoo heidän tarinaansa ja siihen perehtymistään omien elämänkokemustensa läpi.
Tyyli on tajunnanvirtamaista rönsyilyä, ja välillä eksytään aika kauas varsinaisesta aiheesta. Kun rönsyilijänä on maailmaa ja ihmisiä nähnyt, laajasti sivistynyt ihminen, lukea jaksaa kuitenkin herpaantumatta. Ainakin toistaiseksi.

Riivinrauta ja mappi Ö

Joskus työkeikasta voi jäädä ihan konkreettisesti miinukselle. Edellistä postausta kirjoittaessani palasi mieleeni tapaus monen vuoden takaa, jolloin toimin paikallislehden avustajana päivätyöni ohella. Remontoin silloisen puolisoni kanssa vanhaa omakotitaloa, ja rahareikiä ammotti joka askeleen edessä. Ratkaisu oli siis ottaa harrastuksiksi kaksi osa-aikatyötä, joista paikallislehti oli toinen.

Kerran minua pyydettiin haastattelemaan yhdeksääkymmentä käyvää sotaveteraania, joka oli saanut jonkin kunniamerkin, en enää muista minkä. Kirjoitin kynä sauhuten kaksi tuntia papan sotamuistoja, ja sitten illalla ainakin yhtä kauan valmista tekstiä koneelle. Siitä tuli mielestäni hyvä juttu tärkeästä aiheesta. Käytin tyylin viimeistelyyn tavallista enemmän aikaa.
Seuraavana aamupäivänä soitti lehteä kiireessä kasaava toimitussihteeri vaisun kuuloisena ja kysyi, mitä jutun tarkistamisesta oli sovittu. Ei mitään, vastasin hämmästyneenä. Pappa ei ollut pyytänyt juttua tarkistettavakseen, enkä ollut sitä kysynytkään. Sellaista kun ei oikein järkevästi ollut näköpiirissä: hänelle ei pystynyt lähettämään sähköpostia, eikä tullut mieleenkään tarjoutua kiikuttamaan hänelle printtejä tutkittavaksi kesken oman päivätyöni työpäivän.
No, pappa ja hänen emäntänsä (”melkoinen riivinrauta se mamma”, sanoi toimitussihteeri myöhemmin) olivatkin ilmaantuneet toimitukseen huolestuneina siitä, että pappa oli ehkä puhunut sivu suunsa. Jotain liian tulenarkoja sotamuistoja muka. Vakuutin toimitussihteerille, ettei jutussa mitään sellaista ollut. Kenestäkään ihmisestä ei puhuttu nimeltä negatiiviseen sävyyn (jos ei Hitleriä laskettu), ja muutenkin kaikki kerrottu oli minusta aika lailla peruskamaa, samantyyppistä oli kuultu moneen kertaan muiden sotaveteraanien suusta. Ei suuria paljastuksia, mutta koskettavia muistoja pelon ja epävarmuuden täyttämästä ajasta.
Toimitussihteeri tarjosi heille mahdollisuutta istua alas ja lukea juttu rauhassa läpi. Se ei sopinut. Muori ilmoitti topakasti heidän olevan sitä mieltä, että jääköön koko juttu varmuuden vuoksi laittamatta lehteen. Heillä oli sitä paitsi sukulaispoika päällikköasemassa toisessa iltapäivälehdessä, ja muori oli soittanut tälle pojalle ja saanut kuulla, että heillä oli täysi oikeus kieltää jutun julkaisu. Tätä oikeuttaan he nyt käyttävät, piste.
Niine hyvineen pariskunta poistui. Tai oli papparainen kyllä ollut hiukan pahoillaan sen tytön (minä) puolesta ja kysellyt, josko hänen pitäisi jotain bensarahaa sille korvata. Ei nyt sentään, oli toimitussihteeri sanonut.
Joo, ei tullut bensarahaa, eikä korvausta turhista työtunneista. Toimitussihteeri alkoi äkäisenä improvisoida täytettä tyhjäksi jääneelle sivulle. Minulle jäi virtuaaliseen pöytälaatikkoon mielestäni hyvä haastattelu. Lieköhän vieläkin tallella jossakin. Jos kirjoitan joskus sota-aikaan sijoittuvaa fiktiota, käytän sitä siekailematta aineistoksi.