Tuulta on paljon

IMG_6460

Kesäinen kuvituskuva. Halla vie varmaan ensi yönä rodotkin, joita kävin viikonloppuna ihailemassa.

Tuuli on tänään ehkä vielä hurjempi kuin eilen. Ainakin kylmempi. Ulos ei tee mieli, eikä oikeastaan ole aikaakaan siihen suunnittelemaani päivälenkkiin. Uutiskirjeen juttu on nimittäin vielä vaiheessa. Sain vastaukset kysymyksiini ja ison määrän aineistolinkkejä eilen illalla. Iskin materiaalin kimppuun vasta tänään, ja puolisen tuntia sitten sain tekstin lähetettyä tarkistettavaksi.
Nyt taas odotan. Myös asiakas odottaa kuvainnollisesti käsi ojossa, haluaisi laittaa uutiskirjeen jo matkaan.

Sain eilen kirjoitettua yhden pakinan. Tänään pitäisi rutistaa kasaan toinen. Vähän kunnianhimottomasti iskin kasaan tuon uutiskirjeen jutun. Nyt pitäisi löytää uusi vaihde pakinaa varten. Tökkii.
Taas kerran mielessä pyörii, josko pitäisi vaihtaa alaa. Mitä tahansa, josta saisi säännöllisen kuukausipalkan. Jotain sellaista hommaa, mikä ei kulkisi mukana kotiin, vaan jonka voisi vain jättää ja unohtaa seuraavaan työpäivään saakka.
Miksei se autotehdas voi olla täällä? Menisin kokeilemaan. Olen tosissani. Kokoaisin työkseni autoja, saisin siitä palkkaa, jolla elää, ja harrastukseksi kirjoittaisin. Voisi ihan hyvin toimia.
Vielä muutama vuosi sitten pidettiin jotenkin pöyristyttävänä, jos yliopistotutkinnon suorittanut ”hukkasi” valtion kustantamat opintonsa ja meni töihin muulle kuin omalle alalleen. Nyt tilanne on muuttunut. Akateemiset ajavat taksia ja siivoavat, opiskelevat lähihoitajiksi ja kampaajiksi, koska eivät jaksa nykyajan stressaavaa uranluomista ja ovat kyllästyneet kilpailemaan työpaikoista monen sadan hakijan kanssa.
Itse olen tympääntynyt siihenkin, että viestintäalan paikkoihin hakijoilta vaaditaan sen seitsemän sortin julkaisualustan hallintaa. Koko ajan tulee jokin uusi, ja sekin pitäisi jo osata. En tajua lainkaan, että miksi. Minä osaan luoda laadukasta sisältöä. Ilman sitä ei tarvita alustojakaan.
Mitä on tapahtunut työnantajien uskolle työntekijän oppimiskykyyn? Miksi he pitävät jonkin tietyn julkaisualustan tuntemista kynnyskysymyksenä?
Haloo rekryihmiset, pomot ja konsultit: jos te valitsette fiksun työntekijän, jolla on näyttöä monenlaisista erilaista osaamista vaatineista, haastavista työtehtävistä, hän ihan taatusti oppii nopeasti käyttämään myös niitä juuri teidän toivomianne sometuutteja ja analytiikkatyökaluja. Ja hän osaa tuottaa niihin tuutteihin muutakin sisältöä kuin copy-paste ruokaohjeita.

Mainokset

Käy vähiin

Uusi viikko, uudet kujeet. Viisi työpäivää ennen lomaa. Minä kuvainnollisesti kynsiä purren odottelen uutiskirjeeseen haastattelun luvanneen tyypin vastauksia kysymyksiini. En minä siihen juttuun mitään luurankoa saanut valmiiksi tehtyä. Täytyy yrittää sitä nyt odotellessa.

Muita hommia: loman aikana palautettavat pakinat. Kirjoitan ne nyt etukäteen tällä viikolla kaikki kolme kappaletta. Yhteensä alle 2000 sanaa tekstiä, mutta urakka on mittaansa paljon suurempi. Tarvitaan kolme hyvää ideaa, teemoja, joita voi mielellään käsitellä kepeästi, huumorin kautta. Yhden jo keksin, kaksi uupuu.

Eikä haittaisi, vaikka saisin hyviä ideoita myös Timantti-pokkariin ja kirjoittaisin siihen synopsiksen. Kahden kesään sijoittuneen Lääkäri-pokkarin jälkeen pitäisi keksiä jollakin tavalla timanttia sivuava juoni ja sijoittaa tarina syksyyn. Toistaiseksi pääni kumisee tyhjyyttään. Kai siellä jossain vaiheessa alkaa taas usva tiivistyä…

Projektin tarve minulla on. Kirjallisen, luovan, haastavan projektin jano. Jotakin, mihin saisin iskeä kiinni ja uppoutua pitemmäksi aikaa. Johon saisin tehdä mielenkiintoisia taustatöitä, haastatteluja tai arkistoa tai lähdeteoksia tai kaikkea. Ja josta — ta-daa — ihan varmasti maksettaisiin minulle palkka.
Näytelmistä tämä kaipuu kai jäi. Vasta jälkeen päin olen kunnolla tajunnut, millaista luksusta niiden kirjoittaminen oli. Kun lasketaan pois se yksi tyyppi, joka kävi työryhmän palavereissa hermoilleni, oli se oikeastaan unelmahommaani. Onneksi en enää muista, paljonko jälkimmäistä näytelmää kirjoittaessani tänne mahdollisesti valitin, enkä aio niitä vanhoja postauksiani lukea (älkääkä muistuttako kommenttilaatikossa, kiitos).

Ulkona kesä jatkuu muutaman asteen viileämpänä. Ei haittaa. Tuulee, mutta aurinko paistaa. Olisi täydellinen juoksukeli, mutta maltan vielä tämän päivän olla toipilas. Huomenna, huomenna isken lenkkarit jalkaan.

Ketä tarvitaan ja ketä ei

Vastahakoinen lapsi kipattu päiväkotiin. Kovasti hän yritti vakuuttaa olevansa edelleen kipeä, mutta minä en sitä ostanut, sillä hän oli tuntia ennen kellonsoittoa ponkaissut ylös sängystä ja pikku peipposena kömpinyt meidän sänkyymme selostamaan kaikenlaisia mieleensä juolahtaneita asioita.
Kipeät eivät ole tuollaisia, ne ovat väsyneitä, yritin vakuuttaa hänelle. Minä ainakin olen ollut. Eilinen päivä meni makaillessa ja istuessa. Jaksoin lukea kirjaa, siinä se. Tänään olisi pakko olla vähän tuottavakin.

En ole saanut vielä vastauksia toisen uutiskirjejutun kysymyksiin. Haastateltava oli tosiaan matkalla ja toivottavasti ehtisi palata asiaan heti maanantaina. Tässä siis aprikoin, onko ajanhaaskuuta yrittää muuten rakentaa juttu kasaan. Tyypin haastattelu on kuitenkin sen ydintä. Esittämäni kysymykset toki ohjaavat sitä, mitä hän kertoo, mutta vastaukset voivat silti viedä jutun eri suuntaan kuin olen etukäteen ajatellut.
Ehkä vain valitsen ja lähetän kuvat. Ehkä teen jutustakin jonkinlaisen haperon luurangon, jonka täydennän toivottavasti maanantaina. En ole muistaakseni koskaan ennen tehnyt juttua tällaisella metodilla, joten voisihan se olla mielenkiintoinen kokeilukin.

Ja mitä muuta minä kirjoitan? Nythän on tosiaan taas se ongelma, että seuraava DL on vasta elokuussa, Timantti-pokkarin palautus. Samoihin aikoihin aletaan viritellä asiakaslehden syksyn numeroa.
Sitä ennen voin kirjoittaa mitä vain, mihin sisältyy ne kaksi tuttua ongelmaa: 1) on kuitenkin pakko kirjoittaa jotain, mistä saa rahaa, koska laskut on maksettava eikös juu ja 2) kun minä voin kirjoittaa mitä vain, en useinkaan saa kirjoitettua mitään. Tällä luonteella minun pitäisi olla kuukausipalkkainen kirjoittaja, jonka kirjoittamien sanojen saldon joku ilkeä piiskuri tarkistaisi ainakin kerran viikossa.
Pakina joka toinen viikko ja (luultavasti) pari lyhyttä juttua uutiskirjeeseen, ne ovat kesä- ja heinäkuun ”pakolliset” jutut. Ja koska se elokuun alussa palautettava Timanttikin on kirjoitettava, ja koska aion lomailla perheen kanssa, voisi tietysti ajatella, ettei enempää kirjoitettavaa kannata haaliakaan. En todella haalisi, jos pankkitilin saldo näyttäisi vähän paremmalta.
Haaliminen, sehän on se kirjoittavan (ja kaiketi muullakin alalla toimivan) freelancerin työn kuluttavin osa. Luulin saaneeni kevättalvella uuden, hyvän yhteistyökumppanin, jolta tipahtelisi pientä kirjoitettavaa välillä. No, kirjoitin heille yhden jutun, ja siihen se on toistaiseksi jäänyt. Toinen juttu hyytyi puolitiehen, kun siellä päässä ei osattukaan päättää, miten homma hoidetaan ja luvattiin palata asiaan. Ei palattu.
Keskellä hirveimpiä kiireitäni huhtikuussa tuli heiltä tarjouspyyntö isosta urakasta toukokuulle. Pahoittelin, etten ehdi vastata tarjouspyyntöön (olisi vaatinut ison perehtymisen heidän lähettämäänsä laajaan aineistoon, erittelyn ja laskelmien tekoa, useiden tuntien työ). Kuun lopussa tuli kyselyä, ehdinkö tehdä kuitenkin jotain juttuja toukokuussa. Lupasin ehtiä. Luvattiin palata asiaan. Ei palattu.

Haalimisesta ei saa palkkaa, mutta siihen kuluu kamalasti aikaa, joka usein valuu täysin hukkaan. Olen vuosien mittaan heittänyt verkkoja moniin vesiin, ja vain harvoin tärppää. Yhä useammin on jo etukäteen lannistunut olo. Minulla on meriittejä kirjoittajana, mutta ne tuntuvat painavan kamalan vähän, jos ollenkaan.
Siitä on vuosi tai jotain sellaista, kun hain erään ison verkkomedian uutisdeskiin, johon koottiin freelancereista ympärivuorokautista rinkiä. Minua ei valittu (ehkä osasyynä se, etten ollut halukas tekemään montaa yövuoroa / kk), ja nyt kun olen jälkikäteen lukenut kyseisen median juttuja, on noiden valittujen rinkiläisten työn jälki paikoin aivan luokatonta: kurjalla suomella kirjoitettu, typoja piisaa, ihmisten nimet on kirjoitettu väärin, sivistyssanoja käytetään väärässä merkityksessä, yleissivistyksen ja kaikenlaisen taustoittamisen puute paistavat läpi sieltä täältä. Kommenttiosasto pursuaa ivaa tuota ”journalismia” kohtaan. Minä kommentoin vain itselleni (ja tänne), että jos tuo on se, mitä nyt tarvitaan, niin minulle ei tosiaan ole tarvetta.
Ja kas, miten taas nasahti se marinavaihde päälle. Taidan olla terve, kun jaksan näin kiukutella. Siis kitinäkioskin luukku kiinni ja töihin.

Ei jaksa

Onhan tässä oma eksotiikkansa – siis flunsassa keskellä kauneinta kesää. Näin ainakin yritän itselleni vakuuttaa, sillä pojan tauti tarttui minuunkin. Eilen oli vain pientä niiskutusta, mutta nyt en jaksaisi tikkua ristiin laittaa. Novellin sain sentään valmiiksi ja lähetettyä. Paria käytännön asiaa edistettyä vähän. Ja nyt tekee mieli vain makailla loppupäivän ajan.

Sanoja ja siemeniä

peruna.jpg

Se on peruna. Ruukussa. Parvekkeella.

”Äiti, minun kurkkuni on kipeä.” Kuumetta ei ollut, mutta omasta tahdostaan ja varmuuden vuoksi poika on tänään kotona. Päivän ohjelma meni siis uusiksi. Kellarin pyykkituvassa pyörii kaksi koneellista tekstiilejä ja omassa pesukoneessa kolmas. Olihan se valkopyykki odottanutkin jo aika monta kuukautta…

Siirsin auringonkukan taimet isompiin ruukkuihin. Löysin sitruunabasilikan, ruohosipulin ja rosmariinin siemeniä ja kylvin ne. Ehkä vähän myöhässä, mutta jos tämä intiaanikesä jatkuu, niin tiedä vaikka ennättäisivät antaa satoakin. Ainakin kaupan ruukkuyrteistä istutetut persilja ja basilika puskevat nyt uutta lehteä ennätystahtiin. Olen sitä paitsi edellisen asunnon ikkunalla saanut rosmariinin talvehtimaankin.

Huushollihommien ja lapsen huoltamisen ohessa yritän kirjoittaa valmiiksi novellin. Aloitin sen eilen kauan sitten laaditun synopsiksen pohjalta ja pääsin mukavaan vauhtiin. Tekstiä on nyt koossa yli 3000 sanaa. Siitä onkin vierähtänyt aikaa, kun olen saanut novellin Nyyrikkiin aikaiseksi. Viime vuoden puoltahan se oli.
Novellin alussa Kaisan ja Otson kotipihalta löytyy teinityttö nukkumasta. Kuka hän on, mikä hänen tarinansa on, miten häntä voisi auttaa? Vai onko hän avun tarpeessa ensinkään – entä jos kyse onkin jostakin huijauksesta? Jos kodin ovet avaa hänelle, avaako hän ne murtovarkaille? Tällaisten kysymysten kanssa he tarinassa painivat. Samaan aikaan halu auttaa on polttavan kova – osittain siksi, että kauan sitten Kaisalta ja Otsolta itseltään on kadonnut teinityttö maailmalle. Ja kuinka ollakaan — tuo mysteeri ratkeaa tuoreemman ohessa.

Sappilammikosta, päivää!

mansikankukat.jpgUutiskirjejuttu nro 2 pääsi työn alle eilen. Löysin siihen jo haastateltavankin, joka tosin on tämän viikon matkoilla. Jutun olisi ollut hyvä valmistua loppuviikolla, eli nyt tuli vähän sumplittavaa. Aihe on kuitenkin itse ehdottamani ja mieluinen – alppiruusut. Kuvat ovat valmiina omassa arkistossani, ja olen niistä jopa ylpeä.

Marinaosastolta: Minulle tuli eilen YEL-lasku Varmalta, ukko.fi-palvelun kautta. Alkoi hiukan raivostuttaa, sillä olin siinä käsityksessä, että YEL-tililleni on pidätetty palkoista tarpeeksi. Näin mielestäni palvelu ilmoitti vielä hetki sitten, mutta nyt pamahti yli 200 euron lasku.
Tätä tämä sitten on, kun kaikki perustuu arvioihin. YEL maksetaan arvion, ei todellisten ansioiden mukaan, mikä on täysin naurettava systeemi, niin kuin on monesti tullut todettua. Harkinnassa on taas kerran irtautua koko hommasta ja siirtyä laskuttamaan Journalistiliiton Mediakunnan kautta.

motari.jpgJos omistaa viisaan puolison, häntä kannattaa kuunnella. Tämä tuli todettua taas eilen, kun mieheni yhtäkkiä illansuussa patisti minut ulos muistikirjan kanssa. Mene luontoon, ilta-aurinkoon hetkeksi istumaan, hän kehotti.
En ollut ensin yhtään innoissani. Sitten kuitenkin menin, kuljin kukkivien mansikoiden, metsätähtien ja kielojen reunustamaa polkua ja kiipesin kalliolle, jonka alla pauhaa moottoritie yötä päivää.
Aluksi vain istuin lämpimällä kalliolla ja seurasin kahden kuumailmapallon hidasta lähestymistä horisontista (nuo pisteet kuvassa). Sitten kaivoin esiin muistikirjan ja kirjoitin 4,5 sivua (A5-kokoa) tekstiä lempilapseeni. Valmista, käyttökelpoista tekstiä, tai siltä minusta ainakin tuntui. Taidan tänään tuplata hyvänolontunteen ja kirjoittaa tuon tekstin puhtaaksi tiedostoon.

Minä saan vielä aikaiseksi jotain. Jotain muutakin kuin lyhyitä lehtijuttuja ja romanttisia pokkareita.
Tätä on pitänyt hokea itselleen taajaan viime aikoina, kun lunta on tullut tupaan niin yksityisesti kuin ammatillisesti. Eilenkin tuli muutama hyytävä hitunen lisää, kun luin erään näytelmäprojektin yhteistyökumppanin sometililtä, miten vuoden päästä on tulossa taas teatteriesitys (pienimuotoisempana kuin ne produktiot, joihin itse osallistuin) samasta aihepiiristä ja samaan paikkaan.
Minua siihen ei kysytty mukaan. Sen sijaan mukana on se eräs tyyppi, joka oli näytelmätyöryhmän tapaamisissa mukana minulle epäselvässä roolissa, mutta joka dissasi minua ja tekstiäni useaan otteeseen. Että ehkä onkin kaikkien osapuolten kannalta parempi, kun pojat saavat ihan keskenänsä tehdä Taidetta. En toivota onnea matkaan, koska eiväthän niin erinomaiset tyypit sitä tarvitse. Heidän hankettaan siivittävät varmasti lihavat apurahat ja yleisöryntäys.
Joko hukuitte sappilammikkoon? Ehkä minunkin on kömmittävä sieltä kuiville ja ryhdyttävä hommiin. Kun olisi vähän kaikenlaista kuitenkin.

Ilkeä erakko ei tahdo jakaa eväitään

Uuteen viikkoon päiväkodin kautta. Viivyin siellä tänä aamuna itsekin puoli tuntia lapsen varhaiskasvatuskeskustelussa. Sain kuulla, että minulla on ihana lapsi. Mitäpä muuta äiti voisikaan toivoa.

Viikonloppu oli stressaava. Lauantai-iltapäivään saakka kaikki oli aika okei. Sitten alkoi tippua ikäviä viestejä:
Alzheimer-omainen sekoilee ja aikoo ajaa autolla, vaikka hänen ajolupansa on peruttu.
Toinenkin vuokralainen lähtee talostani, joten minun pitää varmaan yrittää saada mörskä myytyä, ja siinä sitä hommaa vasta onkin. (Että eikun viestiä inboxiin, jos haluat muuttaa maalle/pikkukaupunkiin Uudellamaalla, myyn sulle talon halvalla – eurolleen sillä summalla, jonka olen siitä pankille velkaa.)

Koska kelit olivat komeat, halusin että grillaamme taloyhtiön pihalla. Luulin, että saisin nostaa jalat penkille, juoda kaikessa rauhassa kylmän oluen ja puhua oman puolisoni kanssa siitä, miten kaikki kyllä varmasti järjestyy ja on turha murehtia.
Ruoka tirisisi grillissä ja lapsi leikkisi pihalla iloisena. Kuuntelisimme lintujen laulua tuomenkukkien tuoksussa.
Vielä mitä. Ensin saapui paikalle vastapäisessä talossa asuva mummo seuraamaan, miten sytytän grilliä ja rupattelemaan omia asioitaan. Se vielä meni.
Sitten alkoi naapuritalon pihalla oikein kunnon rillijuhla: kaksikymmentä nuorta ihmistä bailasi pihalla kovaäänisen lattarimusan tahtiin ja laittoi ruokaa. No, heillä oli hauskaa. Olisi sekin mennyt, vaikka melu oli kova.
Maljani alkoi läikkyä yli siinä vaiheessa, kun paikalle taapersi toinen mummo taloyhtiöstä ja parkkeerasi itsensä grillin viereen. Hän tahtoi kertoa meille kaiken omista ja sisarensa sairauksista ja viimeaikaisista lääkärikäynneistä. Hän tahtoi tietää, mitä me grillaamme. Hän kertoi, että aikuisista lapsista ei ole kuulunut mitään koko viikonloppuna, ja heidän piti käydä kaupassa hänen puolestaan, ja voi, kun kotona on nyt aika vähän ruokaa.
Tämä mummo on tunnettu siitä, että hän on välittömästi grillipaikan vieressä kärkkymässä, kun joku siellä jotain paistaa. Lisäksi hän ilmaantuu aina pihatalkoisiin (ei haravoidakseen, koska ei hän sellaiseen pysty) vaan syömään talkooruokaa ja on tosi pahastunut, jos joku ei ala heti paikalla tarjoilla hänelle, koska hänellä on diabetes.
No niin, mummolle oli tietysti annettava ruokaa. Onneksi oli sen verran ylimääräistä, ettei omasta perheestä kukaan jäänyt nälkäiseksi. Vain salaatti loppui hiukan kesken.
Sitten: seuraava kärkkyjä ilmaantui grillille voivottelemaan, että olisi paistanut itselleen makkaraa, mutta unohti ostaa hiiliä. Että voisiko hän tulla meidän hiilloksellemme paistamaan makkaroitaan? Syökää toki ensin rauhassa loppuun, joo. Kyllä minä tässä odotan. Oijoi, onko siellä enää lainkaan hiillosta jäljellä, voi voi…
Mummolla olisi vielä ollut sairauskertomuksia jaettavanaan, mutta minä aloin pakata tavaroita. Väsynyt lapsikin siinä vaiheessa jo kiukutteli ja kieltäytyi lähtemästä sisälle.
Naapuritalosta ilmaantui iloisia nuoria miehiä kyselemään, että kai heidän sopii tulla paistamaan makkaraa meidän jälkeemme. Jaa-a – grillauspaikan katoksessa on isot plakaatit, että se on tarkoitettu vain oman talon asukkaille. Kai me nyt silti voidaan, nuorukaiset arvelivat ja tunkivat jo klapejaan grilliin.
No, ihan sama, totesin. Meidän perhe lähti sisälle. Ehkä se ensin hiillosta kärkkynyt pääsi hyödyntämään nuorukaisten klapeja. En tiedä, eikä kiinnostanut. Suututti vain. Ja samalla hävetti: tunsin itseni epäsosiaaliseksi, ilkeäksi ja itsekkääksi erakoksi. Suomalaisemmaksi kuin aikoihin. En halunnut jakaa ruokaani, en grilliä enkä ilmatilaa kenenkään kanssa, en kuunnella kenenkään juttuja. Ja kun oli pakko, olin kireä kuin viulunkieli ja olisin halunnut heitellä tavaroita.

Tämmöisellä purkauksella viikko alkuun. Kerrottakoon kuitenkin vielä, että sain heinäkuun Lääkäri-pokkarin käsikirjoituksesta kehuvaa palautetta. Jospa se potkaisi työviikon jollakin tavalla käyntiin. Uutiskirjerintama on kummallisen hiljainen. Toivottavasti hiljaisuus ei ole pahaenteistä lajia. Pakina työn alle, ja iltapäivällä sitten jotain muuta.
Inspiraatio ja kirjoittamisen ilo tuntuvat nyt taas paenneen käsistä jonnekin tosi kauas, mutta löytynevät. Täytyyhän niiden.

Mammanpojalle morsian

Niinhän siinä sitten kävi, että pokkari valmistui eilen noin klo 13:30, ja minä lähdin rullaluistelemaan. Aurinko paahtoi, kyllä, mutta samalla puhalteli ihanasti vilvoittava tuuli. Tänään olen asettanut houkuttimeksi sen pitkän juoksulenkin – jos päivän hommat ovat valmiita kello yhteen mennessä, annan itselleni luvan lähteä.

Työt käsittävät tänään uutiskirjeen jutun ja kuvien trafiikkia, pokkarin oikoluvun sekä toivon mukaan yhden laskun teon. Jotta tilille kilahtaisi kesälomallakin rahaa, täytyy laskuttaa asiakaslehden teko. Se kävisi muuten nopsasti, mutta kaikki juttureissuilla ajetut kilometrit täytyy jäljittää ja kirjata. Siihen menee oma aikansa, vaikka ukko.fi:ssä kyllä on hyvät työkalut sen tekemiseen.

Pokkarin oikoluku menee perinteisellä kaavalla: korjausta ja tilkkimistä. Jälkimmäistä ei onneksi ole nyt paljoa, sillä tiedostossa on sanoja 29384 (30t on siis toivottu mitta). Tuollainen reipas 600 sanaa löytää paikkansa helposti, varsinkin kun loppumetreillä tajusin yhden epäloogisuuden ja keksin siihen onneksi ratkaisun, joka vain pitää kirjoittaa sopivaan kohtaan.
Luvuille tarvitaan nimet, jotka kuvaavat jollain tavalla niiden sisältöä, mutta eivät paljasta liikaa.
Henkilöiden nimien kanssa pitää olla tarkkana, sillä kirjoittaessa Annikki muuttui jostain syystä monta kertaa Aulikiksi. Täytynee jäljittää Wordin etsi-toiminnolla, vieläkö Aulikkeja jonnekin jäi. Tämä on jännä juttu, sillä minusta henkilön nimen muuttuminen kesken tekstin on yksi tehokkaimpia keinoja särkeä illuusio lukijalta, pilata hänen eläytymisensä. Se on kuin joku sanoisi kesken lukemisen ääneen, että hoi, herätys: kai sinä nyt muistat, ettei tämä ole totta, vaan joku on keksinyt kaiken. Et kai sinä tonttu jännitä, että miten Maijan käy, kun Maijaa ei ole edes olemassa?
Koko stoorille en ehkä ala keksiä nimivaihtoehtoja. Alusta asti se on kantanut nimeä Mammanpojalle morsian, joka tuntuu edelleen osuvalta ja kertoo tarinan tyylilajista. Tässä ei ole rosvoja eikä poliiseja, ei kiristystä eikä uhkaavaa tunnelmaa. Tämän on tarkoitus saada hymy lukijan huulille.

Joku roti

+15, aurinko paistaa, linnut laulavat. Mukavan raikas aamu sai minut melkein lähtemään pitkälle juoksulenkille (harkitsin noin 13 km:n maisemallisesti kaunista reittiä, jonka hiljattain fillarilla bongasin). Sitten alkoi kuitenkin tuntua siltä, että joku roti on oltava: työt ensin, huvi sitten. Eli yritän rypistää pokkarin valmiiksi ja lähden sitten urheilemaan (arviolta klo 12-14 eli pahimpaan paahteeseen…), jos vielä siltä tuntuu.

27757 sanaa. Paljon seiskoja. Muinainen pyhä luku ja monien onnenluku, tuokoon onnea tähän päivään. Eilen puhelin syyti taas kaikenlaista masentavaa raporttia, mutta postissa tuli mukava pikku ylläri: Sanastolta ilmoitus, että minulle on tilitetty pari sataa lainauskorvauksia. Toukokuun tilityshän on luonteeltaan sellainen, etten luullut siinä saavani mitään, mutta nyt sainkin jotain täydennyksiä vielä vuodelta 2014.
Kiitos, kelpaa. Muiden murheiden ohessa nimittäin on taas ollut ilo saada vuokralainen, joka ei ole pariin kuukauteen maksanut vuokriaan ja jota yritän nyt saada suosiolla lähtemään asunnosta, ettei tarvitsisi hakea häätöä. Missä kunnossa asunto hänen jäljiltään on ja mitä kaikki korjaukset maksavat, sitä en halua vielä edes ajatella.

Hus pois siis oikean elämän murheet mieltä painamasta. Minä palaan itse keksimääni maailmaan, siellä on sentään mukavaa. Tosin päähenkilöni on juuri saanut sekä fyysisen että henkisen tällin ja on aika lailla vihainen. Ollaan kuitenkin jo pokkarin viimeisessä luvussa, mikä tarkoittaa sitä, että aivan kohta rakkaus taas voittaa kaiken. Elina saa vuodattaa vielä parin sivun verran sappea, ennen kuin käpertyy könsikkäänsä kainaloon.

Terveisiä kaivon pohjalta

Lapsen päiväkodissa oli tänä aamuna kevätjuhla. Minä nielin kyyneleitäni pylvään takana. Siellä se lauloi ja leikki iloisena, ja minua alkoi pelottaa, että viimeisiä kertoja. Kohta alkavat ison pojan elkeet, ja taputusleikit saavat huutia. Mitä tapahtuu ilolle, vieläkö se pysyy elämässä?
Tämä on niin tällaista: kun on nähnyt yöllä noin viisi erilaista painajaisunta, on vaikea olla iloinen hereilläkään. Stressi on tullut uniin ja varmaan pysyykin niin kauan, kuin kaksi isoa asiaa saadaan jollakin tavalla ratkaistua.

Valitus seis, työ alkakoon. 25420 on tämän aamun luku, siitä lähdetään. Pokkarin loppuhuipennus siis häämöttää. Väärinkäsitys on jo selvinnyt, mutta yksi mutka on vielä matkassa: Elinalle selviää, että hänelle on valehdeltu. Maailman ihanin mies onkin valehtelija. Onko hän enää yhtä ihana?

Ohessa päivystän uutiskirjeen juttuja. Haastateltava saisi jo vähitellen palata asiaan. Olen hiukan huolestunut – ei kai tämä arvostamani ammattilainen siellä kirjoittele tekstiäni uusiksi… No, on hänellä vauvakin. Se rajoittaa ajankäyttöä kummasti.

Tätä kirjoittaessani tuli jo puhelinraportti Alzheimer-omaisen viimeisimmän vuorokauden touhuista. Nyt häneen on ottanut yhteyttä entinen naapuri, epärehelliseksi tiedetty ihminen, joka on ollut kovin innokas uusimaan tuttavuutta ja tarjonnut kaikenlaista apua. Apu ja seura olisivat tarpeen, voi kyllä, mutta meillä on nyt synkkä aavistus tuon ihmisen motiiveista. Tämäkin vielä.
Näyttäkää minulle tavalla tai toisella heikossa elämäntilanteessa oleva ihminen, niin minä näytän teille tahon, joka syöksyy imemään hänestä verta. Kun joku ei selviä laskuistaan, hänen kimppuunsa iskevät perintätoimistot kiskomaan pöyristyttäviä kuluja ja korkoja. Varkaat ja huijarit väijyvät vanhuksia. Ja niin edelleen.
Taas olen huonolla tuulella ja osaan odottaa vain uutta vastoinkäymistä.