Menestyskirjailija Margaret Atwoodin romaaniin perustuva tv-sarja The Handmaid’s Tale on ollut minulle lähiaikojen mieleenpainuvin elämys telkkarin puolella. Nyt olemme viikon aikana katsoneet sen kolmatta kautta yhdeksän jakson verran.
Olen pettynyt. Tämä teekupillinen on tehty käytetystä pussista. Vesitetty, pitkitetty. Rahastettu.
Takaumat, joilla on kerrottu yksittäisten ihmisten tarinaa, valotettu heidän elämäänsä ennen Gileadia, ovat olleet nyt lähes poikkeuksetta tyhjänpäiväistä liirumlaarumia. Hämyvalaistusta, taidekuvia ja piinallisen pitkiä lähikuvia henkilöiden kasvoista piisaa. Päähenkilön ilmeiden kuvaus tuntui kahdella ensimmäisellä kaudella perustellulta — ne saivat katsojan eläytymään hänen epäuskoonsa, järkytykseensä, tuskaansa — mutta nyt en jaksaisi katsoa enää yhtään Elisabeth Mossin vääntynyttä suuta ja kurtistunutta otsaa. Hän ei ole tälle kaudelle keksinyt kuin sen yhden ilmeen, ja se on nyt nähty liian monta kertaa, liian läheltä ja liian monen sekunnin kestävinä otoksina. Puhumattakaan sitten hänen silmiensä lähikuvista, niitäkin on leikattu moneen väliin. Ihan kuin jaksoista olisi puuttunut sekunteja, ja ne olisi sitten leikkausvaiheessa täytetty lätkimällä muutaman sekunnin silmäkuvia sinne sun tänne. ”Vielä yksi ja sitten on minuutti täynnä, haa!”
Aiemmin katsellessa minua pelotti ja inhotti niin, että veri hyytyi suonissa. Nyt ärsyttää. Gileadissa hirtetään ihmisiä liukuhihnalta mitättömistä rikkeistä. Silti päähenkilö June on nyt tehnyt vaikka mitä, jäänyt kiinni ja selvinnyt ilman vakavampia rangaistuksia. Junen lapsen ominut komentajaperhe muutti pois talostaan, koska he pelkäsivät Junen juonittelevan lapsen kaappaamista. Jos tähän ei jatkossa tule jotain kunnollista selitystä, olen kyllä hyvin pettynyt. Päähenkilöä ei voi tietenkään tappaa, mutta katsojalle on kyllä annettava joku vedenpitävä selitys, miksi komentajat pakenevat kotoaan, eivätkä lähetä orjaa hirsipuuhun.
Onhan tämä enemmän sääntö kuin poikkeus: kun jostain sarjasta tulee hitti, siitä lypsetään joka lantti. Sitä venytetään ja vanutetaan ja vähät välitetään siitä, että tarina alkaa kärsiä, sen kaari vääristyy, tulee yhä enemmän epäuskottavuuksia, ja henkilöt alkavat muuttua tunnistamattomaksi, kun heille kirjoitetaan juonenkuljetuksen nimissä ristiriitaista menneisyyttä tai tulevaisuutta. Viimeiset jaksot eivät enää ole komeita finaaleja niin kuin ennen vanhaan, vaan vaisuja mahalaskuja, joissa jätetään kaikenlaista avoimeksi — siltä varalta, että suunnitelmat muuttuvat ja tuotantoyhtiöltä tilataan vielä uusi kausi, koska edellinen on tuottanut niin hyvin rahaa.
Kukaan ei enää halua lopettaa mitään huipulla, se tuntuu olevan ihan vanhanaikainen ajatus. Nyt lopetetaan sitten, kun jokainen saatavissa oleva euro on varmasti rutistettu irti, eikä tähteeksi jäänyt valju tiskirätti kiinnosta enää ketään.
palavarakkaus 