Riivinrauta ja mappi Ö

Joskus työkeikasta voi jäädä ihan konkreettisesti miinukselle. Edellistä postausta kirjoittaessani palasi mieleeni tapaus monen vuoden takaa, jolloin toimin paikallislehden avustajana päivätyöni ohella. Remontoin silloisen puolisoni kanssa vanhaa omakotitaloa, ja rahareikiä ammotti joka askeleen edessä. Ratkaisu oli siis ottaa harrastuksiksi kaksi osa-aikatyötä, joista paikallislehti oli toinen.

Kerran minua pyydettiin haastattelemaan yhdeksääkymmentä käyvää sotaveteraania, joka oli saanut jonkin kunniamerkin, en enää muista minkä. Kirjoitin kynä sauhuten kaksi tuntia papan sotamuistoja, ja sitten illalla ainakin yhtä kauan valmista tekstiä koneelle. Siitä tuli mielestäni hyvä juttu tärkeästä aiheesta. Käytin tyylin viimeistelyyn tavallista enemmän aikaa.
Seuraavana aamupäivänä soitti lehteä kiireessä kasaava toimitussihteeri vaisun kuuloisena ja kysyi, mitä jutun tarkistamisesta oli sovittu. Ei mitään, vastasin hämmästyneenä. Pappa ei ollut pyytänyt juttua tarkistettavakseen, enkä ollut sitä kysynytkään. Sellaista kun ei oikein järkevästi ollut näköpiirissä: hänelle ei pystynyt lähettämään sähköpostia, eikä tullut mieleenkään tarjoutua kiikuttamaan hänelle printtejä tutkittavaksi kesken oman päivätyöni työpäivän.
No, pappa ja hänen emäntänsä (”melkoinen riivinrauta se mamma”, sanoi toimitussihteeri myöhemmin) olivatkin ilmaantuneet toimitukseen huolestuneina siitä, että pappa oli ehkä puhunut sivu suunsa. Jotain liian tulenarkoja sotamuistoja muka. Vakuutin toimitussihteerille, ettei jutussa mitään sellaista ollut. Kenestäkään ihmisestä ei puhuttu nimeltä negatiiviseen sävyyn (jos ei Hitleriä laskettu), ja muutenkin kaikki kerrottu oli minusta aika lailla peruskamaa, samantyyppistä oli kuultu moneen kertaan muiden sotaveteraanien suusta. Ei suuria paljastuksia, mutta koskettavia muistoja pelon ja epävarmuuden täyttämästä ajasta.
Toimitussihteeri tarjosi heille mahdollisuutta istua alas ja lukea juttu rauhassa läpi. Se ei sopinut. Muori ilmoitti topakasti heidän olevan sitä mieltä, että jääköön koko juttu varmuuden vuoksi laittamatta lehteen. Heillä oli sitä paitsi sukulaispoika päällikköasemassa toisessa iltapäivälehdessä, ja muori oli soittanut tälle pojalle ja saanut kuulla, että heillä oli täysi oikeus kieltää jutun julkaisu. Tätä oikeuttaan he nyt käyttävät, piste.
Niine hyvineen pariskunta poistui. Tai oli papparainen kyllä ollut hiukan pahoillaan sen tytön (minä) puolesta ja kysellyt, josko hänen pitäisi jotain bensarahaa sille korvata. Ei nyt sentään, oli toimitussihteeri sanonut.
Joo, ei tullut bensarahaa, eikä korvausta turhista työtunneista. Toimitussihteeri alkoi äkäisenä improvisoida täytettä tyhjäksi jääneelle sivulle. Minulle jäi virtuaaliseen pöytälaatikkoon mielestäni hyvä haastattelu. Lieköhän vieläkin tallella jossakin. Jos kirjoitan joskus sota-aikaan sijoittuvaa fiktiota, käytän sitä siekailematta aineistoksi.

Mainokset

2 kommenttia artikkeliin ”Riivinrauta ja mappi Ö

  1. Tästä ja edellisestä postauksestasi tuli kyllä niin elävästi mieleen elämäni ensimmäinen henkilöhaastattelu ja sen aiheuttamat traumat:) Haastattelin vuosia sitten Suomenlahden toisella puolella asuvaa omalla alallaan tunnettua 80-kymppistä mieshenkilöä. Heti haastattelun aluksi, joka tehtiin hänen johtamansa yksityisen instituutin luokkahuoneessa, haastateltava ilmoitti tiukasti, että hän kertoo minulle sen, mitä minun tulee hänestä haastattelua varten tietää eikä minkäänlaisia kysymyksiä sallita eikä siihen ole mitään vastaan sanomista. Vähän oli tunnelma kuin lapsella opettajan edessä ja muutenkin pienoinen hermostus ja paniikki, kun ensimmäistä kertaa haastattelin ihan oikeaa ihmistä (vaikka eihän tilannetta edes haastatteluksi voinut kutsua). Kun sain haastattelun myöhemmin valmiiksi ja lähetin sen kyseiselle henkilölle tarkistettavaksi ei mikään siinä kelvannut. Haastattelu oli hänen mielestään liian lyhyt (vaikka selitin joutuneeni tiivistämään sen päätoimittajan halusta tietyn pituiseksi), hänen vaimostaan olisi pitänyt kirjoittaa huomattavasti enemmän (vaimo toki oli tärkeä hänen elämässään, mutta itse jutun aiheen ja lehden lukijakunnan kannalta ei vaimolla juuri ollut mitään virkaa itse jutussa) ja minun olisi myös pitänyt kirjoittaa jutussa siitä, miten hänen johtamalleen insituutille suomalaiset lukijat voivat ohjata lahjoituksia ja myös mainita jutussa tilitiedot lahjoitusten lähettämiseksi. Mikään järkipuhe siitä, että juttuun ei tuollaisia asioita voi sisällyttää, ei herraan saanut mitään vaikutusta. Yksikään versio ei haastateltavalle kelvannut ja hän myös kirjoitteli itse juttua uusiksi, koska hallitsi hyvin suomen kielen. Hommahan kuivui lopulta kokoon loputtomien eri versioiden ja vaatimusten jälkeen siihen, että haastateltava (ilmeisesti) valitti minusta lehden päätoimittajalle, koska yhteenkään sähköpostiin en enää saanut päätoimittajalta vastausta. Meni sitten hukkaan muutama päivä matkustamiseen, matkarahat sekä loputon määrä tunteja haastattelun veivaamiseen ja vatkaamisen minun ja haastetaltavan välillä. Niin ”hyvät” muistot tuosta ensimmäisestä henkilöhaastattelusta jäi, että useampaan vuoteen en halunnut kirjoittaa kuin jo kuolleista henkilöistä henkilökuvia. Niissä ainakin riitti, että fakta olivat oikein eikä jutun kohde alkanut esittämään mitä oudoimpia vaatimuksia tai heittäytynyt muuten hankalaksi.

    Liked by 1 henkilö

  2. Voi taivas mikä äijä :O Ja minä kehtasin valittaa turhasta 15 kilometrin automatkasta syrjäkylälle. Aika pieni tappio se oli tuohon sinun kokemukseesi verrattuna. Ei ihme, että jäi trauma!
    Onneksi haastateltavat ovat kuitenkin voittopuolisesti mukavia, joskus jopa ihania.

    Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s