Hui kauhistus

tuusulanvayla2Tovi sitten luin lapselleni iltasaduksi pari tarinaa Mauri Kunnaksen Hui kauhistus! -kirjasta. Eilen illalla näihin aikoihin se olin minä, joka kauhistui.
Aikomani kuntoilu oli jäänyt tekemättä, ja kun kello kymmeneltä oli vielä kaunis ilta-aurinko, päätin ex tempore tehdä nopean juoksulenkin: pikapyrähdyksiä täyttä vauhtia, niiden välissä palauttelua kävellen tai hölkäten.
Ilta oli mukavan leppeä. Vastaan tuli yksi rullaluistelija ja koirankävelyttäjä, ohi vilahti pyöräilijä. Kun olin jo koko lailla loppuunjuossut, hikinen ja punainen ja kotimatkalla, minua vastaan tuli mies. Hän oli kai jäänyt juuri bussista. Hän oli iso, pitkä, ja vilkaisi minua, kun tulimme vastakkain.
Jatkoin matkaani kävellen, syke oli vielä korkealla. Aurinko oli jo laskemassa, hämärsi, missään ei näkynyt enää ristinsielua. Paitsi se mies, joka oli tullut bussista ja kävellyt ohitseni.
Juoksin vielä yhden sadan metrin pätkän, sitten piti luovuttaa. Olin poikki. Pysähdyin ja vilkaisin olkapääni yli. Näin miehen. Saman pitkän miehen valkoisissa housuissa. Sen miehen, joka oli tullut minua vastaan muutamaa hetkeä aiemmin ja lähtenyt kävelemään eri suuntaan kuin minä. Mies olikin kääntynyt ympäri ja käveli minua kohti pitkin askelin. Jo valmiiksi korkealla ollut sykkeeni hyppäsi taivaisiin.
Kauhuelokuvissa sen asetelman on nähnyt niin monta kertaa: öisen, aution kaupungin, kävelevän yksinäisen naisen, miehen, joka kääntyy hänen peräänsä. Kohta juostaan epätoivoisesti karkuun, huudetaan turhaan apua, jäädään kiinni, kuristetaan, viilletään tai jotain muuta kauheaa.
Jotain tuollaista kai rullasi tajuntani läpi muutamassa sekunnissa. Muuten en osaa selittää sitä hirveää paniikkia, jonka valtaan jouduin. Loogisesti ajatellenhan mies oli luultavasti huomannut eksyneensä reitiltään ja siksi kääntynyt. Se todennäköisyys, että hän kääntyi hikisen, verkkariasuisen keski-ikäisen naisen perään pahat mielessään, oli varmaan jotain promillen osia.
Ja silti, siinä hetkessä, olin käsittämättömän, hirveän kauhun vallassa, kaiken järkeilyn ulottumattomissa. Pelko kangisti jalkani ja salpasi henkeni, kun yritin juosta. Minulla ei ollut kännykkää taskussani, pelkät kotiavaimet vain. Olin halunnut juosta mahdollisimman kevyenä.
Muutaman sadan metrin matka kotiovelle tuntui monelta kilometriltä. En tiedä, montako kertaa katsoin olkapääni yli. Kymmeniä joka tapauksessa. Kompuroin ja haukoin henkeäni. Toivoin näkeväni ihmisen, koirankävelyttäjän, autoilijan, kenet tahansa. Mutta kello oli kaksikymmentä vaille yksitoista, eikä ketään ollut missään.
Kotona vikisin miehelleni, etten enää koskaan lähde ulos yksin tällaiseen vuorokaudenaikaan. En siksi, että todella pelkäisin kimppuuni hyökättävän. Vaan siksi, että minulla on liian vilkas mielikuvitus.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s