Hyggeä pliis

tyomaa
Kuun vaihde lähenee ja kohta kiire alkaa kuristaa minua nihkeillä sormillaan: asiakaslehden juttujen DL häämöttää tasan kolmen viikon päässä.
Valmista tekstiä ei ole vielä lainkaan. Yksi haastattelu on tehty. Ylihuomiseksi on buukattu toinen haastattelu. Kolmanteen juttuun on aika paljon aineistoa kasassa. Neljännestä, lyhyestä jutusta on ensimmäinen versio melkein valmis. Jotain, aika paljonkin, siis on jo tehtynä.
Tämän viikon tavoitteeksi asetan kolme tai ainakin kaksi täysin valmista juttua. Lisäksi yksi osa Nyyrikin jatkikseen. Pakko on nyt hiukan kiristää tahtia, että loppumetreille jäisi pelivaraa. Kokemus on opettanut, että aina sitä lopulta tarvitaan.

Pieni stressi nostaa päätään, vaikka yritän painaa sitä otsasta alas ja käsken pysymään poissa. Haluaisin keskittyä työasioihin, mutta monenlaista käytännön asiaa on taas kasaantunut hoidettavaksi, sellaisia, joissa en tunne olevani vahvimmillani. Ne ja sairas lähisukulainen, joka kieltäytyy hyväksymästä omaa tilannettaan, vievät aikaa ja ennen kaikkea hajauttavat ajatukset.
On vaikeaa olla tehokas, kun takaraivossa nakertaa epäilys siitä, että nyt pitäisi kuitenkin olla tekemässä jotain ihan muuta – jos vain tietäisi, osaisi ja ymmärtäisi, miten se kyseinen asia pitäisi hoitaa.

Vilkaisin eilen Arto Nybergin keskusteluohjelmaa sen verran, että näin siellä olevan yhden vieraan (kirjailija, toimittaja Katariina Vuori) moton: tee tänään se, minkä voisit lykätä huomiseksi.
Minun teki mieleni heittää televisioruutua jollain esineellä. Lykkäsin yhtä hankalaa asiaa koko viime viikon, ja nyt se olisi pakko hoitaa, mutta olen yhtä neuvoton sen edessä kuin ennenkin. Tällaisina hetkinä inhoan aikaansaavia ihmisiä, jotka vain menevät ja tekevät, tarttuvat reippaasti vaikka kuumiin kekäleisiin. Ja sillä aikaa minä makaan sohvalla voivottelemassa, ainakin vertauskuvallisesti.
Mihin unohtui se muodikas hygge, häh? Kannatan hyggeä ja armollisuutta itseä kohtaan. Juuri nyt ymmärrän hyvin niitä ihmisiä, jotka syrjäytyvät kotiinsa turvaan kaikilta maailman vaateilta, jotka kokevat liian rasittaviksi. Minäkin haluaisin. Haluaisin jättikokoisen suklaisen yllätysmunan. Sulkeutuisin sen sisälle kuin kapseliin. Siellä makoilisin enkä kuulisi enkä näkisi mitään muuta kuin paksut suklaiset seinät, joita välillä nuolaisisin.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s