Perjantaihuokaus

Näytelmäni, valmistuukohan se ikinä? Luulin että vain laulut ovat kesken, mutta nyt taas työryhmä keksi kaikenlaisia uusia metkuja. Näytelmään halutaan kertojahahmo. Lisäksi heitettiin ilmaan sellaisia kysymyksiä kuin että onko tekstissä tarpeeksi vakavaa sanomaa huumorin ponnistuspohjaksi.
En ihan pysynyt mukana. Mikä ihmeen vakavuus se sellainen on, jonka komedia tarvitsee pohjakseen? Koko näytelmä kuitenkin kritisoi huumorin keinoin nykyajan ilmiöitä selfie-narsismista köyhien kyykyttämiseen ja ihmisten eriarvoistamiseen. Minusta ne ovat hyvin vakavia asioita.
Täytynee pyytää tuon kysymyksen esittäjältä tarkennusta. Pitääkö hänen mielestään noita teemoja vielä alleviivata (mitä en mielelläni tekisi, haluaisin jättää katsojille oivaltamisen iloakin), vai mitä hän mahtoi tarkoittaa.
Saapa nähdä, kauanko vielä väännän näytelmän tekstiä kasaan. Niinkö kauan, että pitää unohtaa se nuortenkirjakilpailu? Katsotaan. Nyt on hiukan voipunut fiilis. Maanantaina isken näytelmän kimppuun uudelleen, toivottavasti viikonloppu lataa akut sitä varten.

Kylässä ollut ystävä, kirjallisuutta opiskellut ja opettava, paljon lukeva henkilö, katsoi yöpöytäkirjaani ja sanoi, että Raija Oranen on huono kirjailija. Minä aioin väittää vastaan ja muistuttaa, että Orasen käsikirjoittama Puhtaat valkeat lakanat oli hyvä tv-sarja. Sitten tajusin, etten ole lukenut Oraselta yhtään kirjaa ennen tätä Nimeltään Kekkonen -romaania.
En ole siis lopullisesti jättänyt luku-urakkaa kesken, vaikka olen monesti harkinnut. Lähestyn kirjan puoltaväliä. Eilen illalla Kekkonen ällistyi kuullessaan Yrjö Leinolta, että tätä oli Moskovassa painostettu eroamaan ministerin paikalta. ”Se pommi jysähti,” kirjan kertoja kuvaa. Valitettavasti pommi oli jysähtänyt jo muutamaa sivua aiemmin. Esitettiin siis uutena jo kertaalleen kerrottu asia. Kustannustoimittaja ohoi!

Miksi Oranen on ystäväni mielestä huono, siihen asti ei  tällä kertaa keskustelussa päästy. Kuvittelisin, että kyse voi olla hänen mieltymyksestään vahvaan, aistivoimaiseen ilmaisuun ja runollisuuteen. Sellainen Nimeltään Kekkonen ei ainakaan ole vähimmässäkään määrin. Teksti on dialogia ja tapahtumien paikoin aika kuivakkaakin luettelointia. Kuvailua on äärimmäisen niukasti. Tekstistä ei nouse ääniä, tuoksuja tai kuvia. Se ei tarjoa maailmaa, johon astua sisään.
Lukijalle on varattu vain paikka yläkatsomosta. Jaksanko istua töröttää siellä seuraamassa tapahtumia loppuun saakka, se on edelleen kyseenalaista. Penkki on kovanlainen, ahteri on jo puutunut.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s