Nainen jolle rastaskin nauraa

Kamalaa, mutta totta: minä en halua avata näytelmätiedostoani. Työryhmä on buukkaamassa työpajapäivää ensi viikolle, joten minun on pakko lähettää toinen versio tekstistä heille viimeistään perjantaina. Enkä taaskaan tahdo. En tahdo edes itse lukea sitä, pelkään että se on jopa omasta mielestäni huono. Tai ei ainakaan ole kehittynyt yhtikäs mihinkään sitten edellisen palaverin, ja haaskaan neljän ihmisen aikaa ja produktion rahaa ensi viikon työpajassa. Se pitäisi perua. Yritin ehdottaa Skype-palaveria (vähemmän ajan ja resurssien tuhlausta), kukaan ei tarttunut ideaan. Apua.

Olen käyttänyt aikaa tänään kaikkeen muuhun, jottei näytelmää ole tarvinnut työstää: Skannasin vanhoja lehtijuttujani pdf-tiedostoiksi. Kuurasin tiskipöydän. Soitin anopille.
Tiedän, tilanne kuulostaa vakavalta. Se on.

Mietin, josko parvekkeelta silmille aukeava vihreys (naapuritalon kulmalla jättikokoinen alppiruusukin kukkii jo!) rauhoittaisi ja inspiroisi. Heti kun astuin sinne, lehahti parvekelasien taakse pilkullinen rastas ja räkätti minulle nokka ammollaan. Jatkoi nauruaan, vaikka tuijotin tuimasti metrin päästä. Otin sen huonona enteenä ja palasin sisälle kirjoittamaan pokkaria.

Huomenna. On. Pakko.

alppiruusut

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s