Pakettinarua etsimässä

Tennarit kolisevat pyykkikoneessa, piknik-eväitä suunniteltu, jääkaapissa ostosimaa. nauhaJaksan olla toiveikas vappusään suhteen, vaikka juuri nyt ulkona tihkuttaa taas vettä.

Olen palannut näytelmän viimeiseen kohtaukseen, pyörittelen sitä hyppysissäni kuin kuumaa perunaa. Loppuhuipennus, niin sitä kutsutaan, koska nimenomaan huipulle kaiken pitäisi päättyä eikä alhoon. Kirsikka kakkuun, ympyrä kiinni, paketti kasaan. Mutta miten se tehdään?

Miten monta kertaa olenkaan katsonut teatteriesityksen tai elokuvan tai lukenut kirjan, jonka jälkeen päällimmäinen tunne on ollut lievä pettymys, koska loppu on lässähdyttänyt kokemuksen. Esityksen tai kirjan kuluessa on muodostunut jokin oletus tai odotus myös loppuratkaisusta, ja kun siitä jäädään kauas, on tunnelma hölmistynyt, vaisu ja ehkä ärtynytkin. Kunnon pamauksen sijaan pikku pihahdus, miksi? Tähän minä tuhlasin kaksi tuntia elämästäni ja sitten se päättyy noin, miten tyhmää!

Pitääkö lopun olla yllättävä? Näkisin, että tämän näytelmän loppuun sopivat vain iloiset yllätykset. Yleisöä on hetkeä aiemmin järkytetty melko rajusti. Osaavatko katsojat nauraa mustalle huumorilleni, vai kammottaako se heitä? Veikkaan, että kokemukset vaihtelevat katsomon sisällä. Haluan kuitenkin, että esityksestä lähdetään hymysuin.

Väkevä ja vaikuttava. Sellaisen lopun minä kirjoitan näytelmälle ihan heti kun löytyy se sanallinen pakettinaru, jolla kaiken kiristän kasaan ja viimeistelen.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s