Kiri kiri

Yritän ottaa vatsataudin vuoksi perässä laahaavaa pokkariaikataulua kiinni. Olen vasta kakkosluvussa, ja tässä kohtaa on vielä vaikeaa pysyä päiväkohtaisessa kiintiössä. Uusia henkilöitä esitellään lukijalle, ja he vasta hakevat omaa olemustaan, puhetapaansa, ulkonäköään. Yritän muistuttaa itselleni, että kohta tarina lähtee taas lentoon. Silloin tekstiä syntyy vaivatta puolitoistakin lukua päivässä.

Tekeillä on nyt siis Lääkäri-pokkari. Minusta tuntuu, että muutamissa viime pokkareissani on kahlattu niin synkissä vesissä, että nyt on huumorin vuoro. Pääpari saa leikkiä kissaa ja hiirtä loppumetreille saakka, roolit vain vaihtuvat välillä.

Kun on jumipaikka, avaan toisen tiedoston ja laitan haastattelunauhan pyörimään. Mekaaninen litterointi on sopivaa lepuutusta aivoille ja edistää samalla asiakaslehtiprojektia, jonka kimppuun on iskettävä täydellä teholla heti, kun pokkari valmistuu.

Voi, miten tehokkaalta kuulostankaan! Vielä kun pystyisi pysymään tässä suunnitelmassa, eikä edes kahvitauollaan eksyisi someen ja sieltä klikkailemaan kiinnostavia linkkejä. Nyt ei auttaisi lueskella edes Uuninpankkopoikaa, joka kyllä asettelee sanansa paitsi hyvin myös napakasti, mutta  sinne on kommenttiosaston vuoksi vaara jämähtää pitkäksi aikaa.

Mainokset

Kulttuurisesta omimisesta

Sataa märkää lunta. Kirjoittelen Lääkäri-pokkarin ensimmäistä lukua ja lakisääteisellä lueskelen kirjallisuusaiheisia blogeja teemuki kourassa. Kahvia ei tee mieli. Eilen yritin, ja muutama hörppäys riitti. Jos mahatauti vei mennessään addiktion jättimaitokahveihin, niin tervemenoa vaan.

Ruskeat tytöt -bloggaaja Koko Hubara nosti muutama päivä sitten keskusteluun kulttuurisen omimisen suomalaisessa kirjallisuudessa. Esimerkkinä hän käytti lukemaansa Finlandia-voittajaa, Laura Lindstedtin Oneironia. En ole vielä lukenut sitä, joten en kommentoi omaa vaikutelmaani tuosta näkökulmasta.

Vaikka muutamat Koko Hubaran näkemykset äimistyttivätkin (kuten sen pitäminen riistona, että Oneironissa on pätkä hepreankielistä tekstiä ja myöhemmin sen suomennos), tunnistan kyllä, mistä hän puhuu. Kun luin monta vuotta sitten Riikka Ala-Harjan Maata meren alla, oli päähenkilö minusta hämmentävä: aikoinaan Afrikasta Suomeen adoptoitu nuori nainen. Romaanissa käsiteltiin muistaakseni aika paljonkin sitä, millaista on kasvaa mustaihoisena tyttönä Suomessa. Olin koko ajan lukiessani kiusallisen tietoinen siitä, että kirjoittaja oli valkoinen suomalaisnainen. Voiko, saako hän kirjoittaa noin, kysyin itseltäni ja sitten heti perään, että miksi ei saisi. Kysehän on fiktiosta, taiteesta. Ei kai sen aiheille voi asettaa rajoja?

Jari Tervon Laylaa en ole lukenut, mutta Anja Snellmanin Parvekejumalat kyllä. Se oli hyvä kirja tärkeästä aiheesta, ja kaltaiselleni lukijalle kuvaus Suomessa asuvista somaliteineistä meni täydestä. Mutta: lukiessani kyllä mietin paljonkin sitä, mitä he itse siitä ajattelevat. Löytävätkö he itseään siitä ollenkaan, vai tuntuvatko Snellmanin luomat somalitytöt heistä yhtä tutuilta kuin avaruusolennot?

Laura Honkasalon blogissa ja sen kommenttiosiossa on mielestäni hyvää pohdintaa aiheesta. Valtakulttuurin ja vähemmistökulttuurien väliset kohtaamiset eivät aina ole hyväksikäyttöä, siellä muistutetaan.

Tehot vähissä

Vatsatauti, tuo nykynaisen lapamato: laihduin alkuviikon aikana kolme kiloa. Valitettavasti tauti vei kilojen lisäksi ruokahalun ja sitä myötä jaksamisen minimiin. Huomenna on toivon mukaan täysi työpäivä – ensimmäinen ja ainut sellainen tällä viikolla. Stressi töiden aikatauluista alkoi jo kolkutella takaraivossa, mutta sitten taas muistutin itseäni asioiden tärkeysjärjestyksestä ja relasin.

Huhtikuussa ilmestyvän Timantti-pokkarin käsikirjoitus hyväksyttiin kiitoksin. Nimeksi on tulossa Pahan perijätär, joka onkin paljon parempi kuin omat ehdotukseni.

Sairastelun jälkitilan piikkiin laitan sen, että sähköpostini luonnoskansiossa on viesti erään lehden toimituspäällikölle. Kyse on juttutarjouksesta. Minähän en todellakaan ehtisi sellaista juttua kirjoittamaan, mutta kiinnostava aihe tuli liian sopivasti vastaan. Tarjoan juttua ja jos siitä ei kiinnostuta, huokaisen helpotuksesta. Jos käy toisin niin, köh, löydän jostain aikaa kirjoittaa sen…

Henkiin jäätiin

Lapsi toi päiväkodista taas pöpön, tällä kertaa vatsa-sellaisen. Hän alkoi sairastaa lauantain ja sunnuntain välisenä yönä, ja sen jälkeen koko perhe ei olekaan nukkunut yhtään kunnon yötä.
Itseeni pöpö iski vuorokautta myöhemmin. Mies ehti lähteä töihin ennen kuin kammottava yrjöäminen alkoi. Kun halasin pönttöä seitsemännen kerran parin tunnin aikana, oli pakko nöyrtyä ja laittaa viestiä: et viittis hei tulla takaisin kotiin, en pärjää täällä lapsen kanssa.

Minulla oli maanantaina lyhyen tekstin deadline. Koska sunnuntaina jo tiesin, ettei lasta voi viedä maanantaina päiväkotiin, kirjoitin tekstin melkein valmiiksi. Siis melkein. Luulin viimeisteleväni sen suitsait jossain sopivassa välissä, mutta tekemättä jäi. Lapsi pystyi vatsatautisenakin välillä leikkimään legoilla, mutta minusta tuli täysin toimintakyvytön. En jaksanut edes avata tietokonetta. Zombina horjuin vessan ja makuuhuoneen väliä. Teksti lähti matkaan vasta äsken, toivottavasti ehtii vielä.

Sairastaminen on osa elämää, lapsiperheissä varsinkin. Freelancer ei vaan oikein voi laatia työaikataulujaan niin, että merkkaisi kalenteriinsa sinne tänne muutaman päivän vapaata siltä varalta, että lapsi sairastuu tai itse sairastaa. Kipeily menee firman piikkiin, ja kun itse on se firma, niin aikataulut täytyy kiriä tekemällä töitä iltaisin ja viikonloppuisin.

Vielä näkisin, että alkuvuoden hommista on mahdollista selvitä uhraamatta vapaa-aikaansa, mutta yhtään lisäsairastumista tai muuta mutkaa ei kalenteri enää kestä. Eikä lisähommia – pitää oikein muistuttaa itseään sähköpostia avatessaan, että jos siellä joku kyselee jotain hommaa helmi- tai maaliskuulle niin EI, sinä ET ehdi! ETETET!

Miten rakkaus tapahtuu

Mikä saa ihmiset rakastumaan? Mitä siinä oikein tapahtuu? Miltä rakkaus tuntuu, missä se tuntuu? Näitä asioita romanttisten pokkareiden kirjoittaja pohdiskelee joka kerta saattaessaan päähenkilönsä yhteen. Miten minä sen jälleen kerran kuvaan ja kerron, miten yritän pinnistellä kliseiden tuolle puolen?

Mikä tekee rakkauden kuvauksesta uskottavan? Miten saa lukijan elämään mukana henkilöhahmojen tunteissa? Siten, että kirjoittaessaan eläytyy itsekin. On luotava hahmot, joihin samaistuu ja tykästyy, joille tahtoo rakkautta ja onnea elämään. Pokkari on satu, johon kirjoittajan on uskottava itsekin.

Katsoja tunnistaa aidot tunteet ja kokemukset, jotenkin noin tv-sarjoja käsikirjoittava Heikki Luoma sanoi, kun joskus vuosia sitten olin häntä kuuntelemassa. Lukijan kanssa on sama juttu.

Rakkautta ei aina ole helppo puristaa sanoiksi. Toisinaan se on hyvin konkreettisena asiana silmien edessä – vaikka silloin, kun puoliso on tullut kaupasta 🙂

kismet

Meni jo…

Mutkan kautta mutta kuitenkin

MOT: Mikään ei tee loppupäivästä niin rentoa kuin aamulla koettu paniikki, joka osoittautuu aiheettomaksi. Läppäri jäi eilen illalla päivittämään Windowsia ja ta-daa, aamulla se ei käynnistynytkään. Jäi jurraamaan taas tätä ikkunaa: IMG_20160204_071925

Kului puoli tuntia. Pimahdin. S-tanan romu, minä sinun kaikki ominaisuutesi kohta käsittelen niin, ettei ehjäksi jää edes yhtä ruuvia!
Arvatkaa, olinko koneen tultua huollosta ottanut pokkaritiedostosta varmuuskopiota? Kahden ahkeran työpäivän tulokset olivat valumassa Kankkulan kaivoon. Teki mieli tirauttaa naiselliset kiukkuitkut.
Hätäviestintää puolisolle. Hän kehotti käynnistelemään konetta uudelleen, tarvittaessa montakin kertaa. Tein niin, joka kerta sama tulos. Noin kymmenes kerta yhtäkkiä sanoi toden. Kädet täristen talletin pokkaritiedoston sähköpostin luonnoskansioon.
Kone toimi moitteetta koko loppupäivän. Pokkarin oikoluku valmistui, ja se lähti Kolmiokirjalle.
Sen tästä toivottavasti opin, etten koskaan enkä ikinä anna koneen päivittää itseään ennen kuin olen ottanut keskeneräisistä töistä varmennukset.
Turha varmaan mainitakaan, että Macbook ei yhteisten noin 9 vuoden taipaleemme aikana ole ikinä meinannutkaan hävittää minulta yhtään tiedostoa.

Selviytymistarina

Voi tätä onnea, Timantti-pokkarin sankaripari on saanut toisensa! Tarina on valmis, mutta pokkari ei. Sen mitta on 30 000 sanaa tai vähän yli, ja tiedoston tilastot kertovat, että sanoja on nyt 28 774.
Viimeinen luku on lyhyt. Niin käy monesti, teksti lähtee ikään kuin loppulaukalle 🙂 Pitää miettiä, miten täydennän sitä ilman, että homma menee tyhjänpäiväisen jaarittelun puolelle.

IMG_20160203_134406

Katson lumisateen kauniiksi puuteroimaa maisemaa ikkunasta, hörpin maitokahvia isosta mukista ja tunnen oloni seesteisen tyytyväiseksi. Pokkarista tuli taas mielestäni toimiva paketti. Se on selviytymistarina, jossa rankimpana teemana on lapsuudessa koettu ahdistelu. Ahdistelusta ylipäänsä onkin viime aikoina puhetta riittänyt. Jotkut puheenvuoroista typerryttävät. Muuankin julkkisnainen oli sitä mieltä, että koska häntä ei ole koskaan ahdisteltu, muutkin suomalaisnaiset varmaan valittavat turhasta. Jaaha.

Itseäni ei koskaan lapsuudessa ahdisteltu, kiitos varmaan pikkuruisen maalaispaikkakunnan, jossa asuimme. Kapakkaiässä niitä iholle tunkijoita kyllä sitten riitti. Jos jokaisesta kourijasta ja rivouksien läähättäjästä saisi kolikon, niin olisi jonkinlainen säästöpossu lihotettuna. Ja pitää varmaan tarkentaa että EI, en yhtään puolustele ulkomaalaistaustaisia ahdistelijoita kun omasta kokemuksestani sanon, että osaavat ne Suomi-pojatkin ahdistella. Kaiken ahdistelun tuomitsen, piste.

Jaksaa, jaksaa

Flunssa on syönyt tehoja ja tekniikka tökkinyt, mutta Timantti-pokkarin kahdeksas luku valmistui tänään. Se tarkoittaa, että olen ihan hyvin aikataulussa. Palautuspäivä on perjantai.

Mahdollisesti yritän saada tekstin matkaan jo torstaina, koska suurin osa perjantaista vierähtää haastattelukeikalla. Jututan asiakaslehteen nuorta huippu-urheilijaa. Yritin miettiä, olenko haastatellut aikaisemmin maailmanmestaria, eikä ainakaan tullut mieleen. Juttukeikka on oikein tervetullutta vaihtelua, vaikka hövelinä lupasinkin mennä sinne missä hänelle olisi mukavinta haastattelu tehdä, sillä seurauksella, että joudun hurauttamaan täältä katsottuna hornantuutissa sijaitsevalle harjoitushallille. No…

Parhaillaan asentelen läppäriin ohjelmia – kuvankäsittelyyn mainio ilmainen GIMP ja tekstinkäsittelyyn Open Office. Uskokaa tai älkää, mutta kone tupsahti SmartPostin lootaan tänään iltapäivällä. Ihan oikeasti: lähetin sen Acerin huoltoon Vantaalle viime viikon keskiviikkona vähän ennen postin sulkemisaikaa, ja nyt se on taas täällä. Uusi näyttö on vaihdettu, ja ainakin toistaiseksi kone pelittää kuin unelma. Olen niin vaikuttunut, että vain hymyilin huoltoraportin kielioppivirheillekin, ja se on kaltaiseltani tiukkapipolta jo melkoista revittelyä 😀